Lapsuusmuistoissa maassa oli jouluisin aina lunta ja taivaalla loisti tuhansien tähtien valaisema tummentunut, avara taivas.

– Erityisen vahva joulun muisto on se, kun kuljimme pimeänä aattona lumen valaisemaa tietä pitkin kylpemään naapurin maalaistalon pihasaunaan, tunnelmoi Viitala.

– Muutoin elimme näitä pyhäpäiviä varsin perinteisin menoin. Kuuntelimme joulurauhan radiosta, söimme jouluaterian ja koristelimme kuusen. Kuusessa paloivat aina elävät kynttilät. Elämä taisi olla ainakin joissain asioissa ekologisempaa kuin nykyään.

Viitaloiden traditioihin kuului myös joulupäivän aamuna kello kuusi tai seitsemän pidetty joulukirkko. Lämmityksestä Vetelin puupyhätössä huolehti tuohon aikaan kamina.

– Voisin sanoa kuten runoilija Viljo Kojo runossaan Taas kaikki kauniit muistot, että ”äidin olkaan nojasin pääni ja tunsin pyhän tunnelman”. Täpötäydessä kirkossa oli harras ja levollinen olotila.

Toinen muistoihin jäänyt tapa oli osallistuminen seurakunnan diakonin mukana joulupakettien jakoon vähävaraisille perheille.

– Isäni oli seurakunnan luottamustehtävissä. Hän lähti kotikäynneille diakonin autokuskiksi ja minä pääsin joskus mukaan.

– Siitä on jäänyt elämään ajatus, että jouluun kuuluu olennaisena osana juuri lähimmäisistä huolehtiminen ja heidän muistamisensa.

Viitalan tie on sittemmin vienyt Vetelistä ja lapsuuden jouluista opiskelujen ja eri työtehtävien kautta Jyväskylän seurakunnan kirkkoherraksi.

Tulevan joulun jälkeen koittava uusi vuosi tuo hänen elämäänsä suuren muutoksen.

Kirkkoherra on suunnitellut pitävänsä lähtösaarnan toukokuussa, helluntaina. Kesälomien jälkeen kalenterissa siintävät virallisesti 1. syyskuuta alkavat eläkepäivät.

Viitala myöntää, että ajatus pappeudesta kävi joskus mielessä jo lapsuuden kirkkokäynneillä. Varsinaisesti teologia alkoi kuitenkin houkutella vasta lukiovuosina.

– Lainasin ahkerasti Vetelin kirjastosta teologista kirjallisuutta, sellaisia opuksia kuten Osmo Tiililän Teinien teologian. Nuorten toiminnassa pidin pieniä puheita.

– Ja kun armeijassa kysyttiin, kuka ha­luaisi pitää iltahartauksia, huomasin oman käteni nousevan, vaikken ollutkaan asiasta täysin varma, Viitala naurahtaa.

Ennen armeijaa hän oli tilannut haku­paperit myös maanmittausinsinöörin opintoihin, mutta päätyi lopulta hakemaan vain ja ainoastaan teologiseen tiedekuntaan Helsinkiin.

– Myös yhteiskunnalliset asiat kiinnostivat minua ja tein opintojen aikana töitä esimerkiksi kesätoimittajana Keskipohjanmaa-lehdessä. Siirtyminen varsinaiseen työelämään kirkossa askarrutti vielä jonkin verran tuossa vaiheessa.

Ensimmäinen papinpaikka löytyi Hämeen Vilppulasta vuonna 1989. Muutoin Viitalan työura on ollut vahvasti keskisuomalainen. Kierros on vienyt Toivakan sekä entisen Jyväskylän maaseurakunnan Tikkakosken ja Palokan kautta nykyiseen Jyväskylän seurakuntaan.

Työ Suomen suurimman seurakunnan kirkkoherrana on ollut kuormittavaa. Yllättävää kyllä, sitä puolta Viitala ei kuitenkaan millään tavalla korosta.

– Totta on, että kirkkoherran työssä ei ole määriteltyä työaikaa. Töitä on todella paljon. Mutta minulle se on sopinut oikeastaan oikein hyvin. Olen pitänyt siitä, että työ- ja vapaa-aika ovat ikään kuin sisäkkäin tai lomittain.

– Esimerkiksi aiemmin tänään olin vieraana erään yhdistyksen joulujuhlassa, jossa sain laulaa joululauluja ja jutella uusien ihmisten kanssa. Tuollaiset tilanteet ovat minusta hyvin voimaannuttavia. Pidän paljon toisten kanssa toimimisesta.

Viitala väittää oppineensa pitämään jopa pitkistä kokouksista. Samalla hän kuitenkin muistuttaa, että hyvä yöuni ja liikunta ovat raskaan työn vastapainona elintärkeitä.

– Meidän perheessämme on ollut jo parisenkymmentä vuotta koira, jonka ulkoiluttaminen on ollut pääosin minun vastuullani. Tuollaiset hetket ovat tärkeää vastapainoa työlle ja sen tuomalle paineelle.

– Kun kävelen Palokkajärven rantatietä koiran kanssa, jäsentelen usein ajatuksissani työkuvioita ja mietin seuraavaa puhetta tai saarnaa. Tuollaiset hetket ovat tärkeää vastapainoa työlle ja sen tuomalle paineelle.

Tänä jouluna Viitalan ajatuksissa ovat paitsi yhteiskunnan vähäosaiset, myös sodat, joista suomalaisittain näkyvin ja koskettavin on edelleen jatkuva Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa.

Mitä meidän tätä taustaa vasten sitten pitäisi ajatella Luukkaan jouluevankeliumista? Siinähän nähdään enkelien rinnalla taivaallinen sotajoukko ylistämässä Jumalaa sanoen, ”Jumalan on kunnia korkeuksissa, maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa”?

– Haluan ajatella, että tuossa kohdassa tarkoitetaan myös rauhaa kansojen ja ihmisryhmien välillä, joskin usein vasta tulevaisuuden mahdollisuutena, Viitala hahmottelee.

Usko Jumalaan ja Kristuksen armo ovat sellaisen toivon perusta, josta kannattaa pitää kiinni.

– Uskon, että jos rauhaa maailmasta löytyy, se löytyy yleensä sieltä, missä ihmisten sydämet alkavat muuttua. Rauha voidaan kyllä yrittää saada aikaan pakkokeinoin, mutta jouluevankeliumi kertoo, että lopulta vain rakkaus voi tuoda maailmaan lopullisen rauhan ja muutoksen.

Viitala kokee, että Jumalan rakkaus voi muuttaa ihmisiä. Sen avulla rauha voi tehdä murtautumisia yksilöiden ja yhteisöjen elämään.

– Meille kristityille rauha syntyy Betlehemissä jouluna, kapaloituna seimeen. Joulun lapsi Jeesus opetti vartuttuaan kuulijoilleen kaikkein radikaaleinta rauhaa, vihollisenkin rakastamista. Se on innoittanut monia rauhantyöhön. On hyvä huomata, että toisella puolellakin on ihmisiä, joiden kanssa voi tulla toimeen.

– Uskon, että Jeesuksen persoonassa ja elämässä meidän on mahdollista löytää sielunrauha. Ja sitä kautta pieniä alkuja kestävälle rauhalle maailmassa, sanoittaa Viitala joulun perimmäisiä merkityksiä.

Kun katsotaan joulun yli, millaisen perinnön vuodesta 2012 kirkkoherrana toiminut Viitala toivoo jättävänsä seuraajalleen ja samalla koko seurakunnalle?

– Toivon, että seurakunta pysyisi jatkossakin mukana arjen elämässä, osana muuta yhteiskuntaa.

– Olen koettanut luoda mahdollisuuksia sille, ettei seurakunta pääsisi eriytymään muusta elämästä. Että ei oltaisi oma kuppikunta, vaan yhteistyö pelaisi niin kaupunkiin, kuntiin, kouluihin, yliopistoon kuin muihinkin kumppanitahoihin päin.

Viitala myöntää, että kirkon sisäisessä yhtenäisyydessäkin on ollut, ja todennäköisesti tulee olemaankin tulevina vuosina, omia haasteitaan.

– Toivoisin, että jos suinkin mahdollista, eri teologiset ja eettiset painotukset voisivat toimia yhdessä. Että luotettaisiin, että traditiollamme ja Raamatun sanomalla on tälle ajalle ja tuleville vuosille paljon annettavaa, hän sanoo.

– Usko Jumalaan ja Kristuksen armo ovat sellaisen toivon perusta, josta kannattaa pitää kiinni, tiivistää Viitala näkemyksensä.

Entä mikä yksittäinen, hauska tilanne tai tapahtuma kirkkoherran vuosien varrelta on jäänyt hänelle aivan erityisesti mieleen? Puhe kääntyy tässäkin kohtaa, kuinkas muutoin, jouluun.

Viitala kertoo olleensa yhtenä vuonna jakamassa ehtoollista jouluyön messussa, kun hän huomasi yhtäkkiä, että etummaisena jonossa seisoikin joulupukki.

– Ehkä se oli tapa testata jotenkin pappien reaktioita. Mutta hoidin sen ehtoollisen jaon aivan normaalisti, kasvot peruslukemilla.

Jälkeenpäin Viitala on tapauksesta kertoessaan sanonut hersytellen iloitsevansa siitä, että joulupukki on näköjään luterilaisen kirkon jäsen.

Toivon, että seurakunta pysyisi jatkossakin mukana arjen elämässä, osana muuta yhteiskuntaa.

– Ehkäpä hänelle oli aaton menojen jälkeen helpotus, ettei ehtoollispöydässä enää kysellä, kuka on ollut kiltti ja kuka ei.

Artikkeli ”Jumalan rakkaus voi muuttaa ihmisiä” julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

– Olen usein ihastellut tuota kylttiä luontopolulla kulkiessani. Juuri nyt tuntuu valtavan hyvältä, kun voin kävellä siellä, Jyväskylän seurakunnan kirkkoherra Arto Viitala sanoo.

Joskus asioiden pelkistäminen tuo esiin sen, mikä elämässä on tärkeää.

Koronaepidemian vuoksi koulut ja oppilaitokset ovat kiinni, kokoontumisia on rajoitettu, liikkeitä ja ravintoloita suljettu. Kirkotkin ovat pääosin kiinni. Silloin käveleminen tavallisessa metsässä voi tuntua etuoikeutetulta.

– Joskus asioiden pelkistäminen tuo esiin sen, mikä elämässä on tärkeää. Pienet arkiset asiat saavat uudenlaisen merkityksen.

– Nyt tuntuisi suurenmoiselta onnelta käydä katsomassa ikääntyneitä vanhempia tai tavata ystäviä. Parasta mitä elämä voi antaa, on yhteys läheisiin ja ystäviin, Viitala pohtii.

 Tilanne on ollut odottamaton ja yllätyksellinen.

Koronavirusepidemia on iskenyt lujaa koko suomalaiseen yhteiskuntaan. Viruksen torjumiseksi on ollut pakko ottaa käyttöön myös erityisen vaikeisiin poikkeusoloihin tarkoitettu valmiuslaki.

– Tilanne on ollut odottamaton ja yllätyksellinen. Emme ole osanneet ajatella, että yhteiskuntakin voi näin laajamittaisesti pysähtyä, Viitala toteaa.

Myös kirkko on ollut uudenlaisen tilanteen edessä. Koskaan aikaisemmin toimintoja ei ole tarvinnut perua, eikä jumalanpalveluksia järjestää ilman seurakuntalaisia. Silti monet ovat kokeneet kirkon roolin kriisin keskellä tärkeänä ja merkityksellisenä.

– Vaikka kosketuspinta ihmisten elämään kasvokkain kohtaamisissa on määrällisesti romahtanut, muu yhteydenpito on lisääntynyt ja kirkolla on yhä syvätason merkitys ihmisten ajatuksissa, Viitala sanoo.

– Tällaisessa tilanteessa punnitaan, onko ihmisillä kirkon turvaan liittyviä odotuksia. Monista viesteistä ja yhteydenotoista päätellen on, ja nyt on tärkeä hetki vastata näihin odotuksiin.

Kristittyinä muistamme toisiamme myös rukouksin kaikkialla maailmassa.

Yhteys ihmisten kesken on kirkon toiminnan ydintä. Seurakunnissa on nopeasti ryhdytty miettimään, miten tavoittaa ja auttaa erityisesti eristyksiin joutuneita ikäihmisiä sekä muita apua tarvitsevia.

– Välittäminen ja avun tarjoaminen on ollut pitkälti hyvin käytännöllistä, riskiryhmään kuuluvan ruokahuollon järjestelyä tai lastenhoidon miettimistä yksinhuoltajan kauppareissun ajaksi. Eri yhteistyötahojen kanssa on ollut helppo löytää yhteinen sävel ihmisten auttamiseksi.

Jyväskylän seurakunnan neuvonta- ja keskusteluavun puhelin on myös osoittanut, kuinka tärkeää on arjen jakaminen ja ihmisten huolien kuunteleminen. Epidemia on tuonut tulleessaan paljon yksinäisyyttä, kun vierailuja ja kokoontumisia on jouduttu rajoittamaan.

– Tietoisuus siitä, että apua on tarvittaessa saatavilla, ja että emme ole tässä tilanteessa yksin, on valtaisa turvatekijä meille kaikille.

– Kristittyinä muistamme toisiamme myös rukouksin kaikkialla maailmassa. Se luo toisenlaisen yhteyden kokemuksen tunteen ja turvaverkon, Viitala sanoo.

Monet uudet toimintatavat jäävät varmasti elämään kriisin jälkeen.

Poikkeustilanne on saanut seurakunnat pohtimaan uudenlaisia tapoja olla yhteydessä ihmisiin. Suomen eri seurakunnissa kymmenet tuhannet ovat seuranneet jumalanpalveluksia radiossa ja netissä, sosiaalinen media on antanut kanavan toisenlaisiin kohtaamisiin.

– Kulttuurinen murros on selkeästi tapahtumassa. Koskaan aikaisemmin kansallisen kriisin keskellä ei ole ollut käytössä sellaisia teknisiä välineitä kuin nyt. Kohtaaminen on muuttanut muotoaan. Monet uudet toimintatavat jäävät varmasti elämään kriisin jälkeen, Viitala arvioi.

Kaiken vakavuuden keskellä kriisi on tuonut ihmisiä lähemmäs toisiaan. Tutuista ja tuntemattomista on kannettu huolta korvaamattomalla tavalla.

– Monet kriisit vuosien varrella ovat osoittaneet, että meissä on pohjimmiltaan halu auttaa ja olla toistemme tukena. Suomessa meillä on vielä hyvä yhteisvastuun henki, vaikka välillä tarvitsemmekin jonkinlaisen muistutuksen. Yhteinen arvopohjamme kantaa vaikeina aikoina, Viitala sanoo.

1990-luvun lamavuosilla oli kauaskantoiset seuraukset yhteiskunnassa. Myös koronaepidemian vaikutukset heijastuvat monin tavoin tuleviin vuosiin.

– Yhteisvastuuta ja tahtoa täytyy löytyä silloinkin, Viitala muistuttaa.

Pääsiäinen avautuu nyt sen alkuperäisessä merkityksessä.

Jyväskylän seurakunta valmistautuu pääsiäiseen poikkeustilanteessa. Pääsiäisen konsertteja ei tänä vuonna järjestetä ja jumalanpalvelukset lähetetään verkossa. Ensimmäistä kertaa yhteiseen ehtoollispöytään ei ole mahdollista kokoontua.

– Pääsiäinen avautuu nyt sen alkuperäisessä merkityksessä, jossa elämän rajallisuuden ja kuoleman varjo on koko ajan läsnä. Kun ihminen tai yhteiskunta on riisuttu voimistaan, ollaan pääsiäisen alkuperäisessä kärsimysmaisemassa, Arto Viitala sanoo.

Jeesuksen kärsimystien seuraaminen hiljaisella viikolla on muistutus siitä, kuinka särkyvää ja rajallista elämä on.

– Ihmisyyden ydin tulee varjossa paremmin esiin. “Katso, ihminen”, Pilatus sanoi Jeesuksen tuomion hetkellä. Kriiseissä ihmisyys ja inhimillisyys hyvässä merkityksessä kirkastuu.

Pääsiäisusko on pohjimmiltaan lapsenuskoa.

Tarkemmin katsottuna varjoista alkaa löytyä valon ja toivon näköaloja. Viitalaa puhuttelee erityisesti pääsiäisaamun kertomuksen arkiset yksityiskohdat. Se miten naiset puutarhahaudalle mennessään ovat tuoksuöljyt mukanaan valmiita tekemään Jeesukselle viimeisen palveluksen, vaikka he tietävät, että haudan suulla on painava kivi. Mahdottoman edessä heillä on uskoa, toivoa ja rakkautta.

– Pääsiäisen sanoma lähti liikkeelle tällaisesta välittämisestä ja sen keskellä koetusta ylösnousemuksen ihmeestä. Elämä ei ole yksin meidän käsissämme, vaan Jumala huolehtii omistaan elämässä, kärsimyksessä ja kuolemassa. Pääsiäisusko on pohjimmiltaan lapsenuskoa, jossa annamme elämämme Isän käsiin.

Artikkeli Kriisin keskellä emme ole yksin julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Suomi ei siis syntynyt 100 vuotta sitten, mutta uuteen itsenäiseen elämänvaiheeseen maamme tuolloin lähti. Nuori valtio on joutunut maksamaan kalliin hinnan vapaudestaan. Suomen vapaus lähes tukahtui alkuunsa sisällissotaan ja maailmansodan melske oli tuhota maamme. Sisäiset ja ulkoiset epävarmuudet – usein toisiinsa kietoutuneina – ovat myös tämän päivän ja tulevaisuuden kysymyksiä.

Menneiden vuosikymmenten jäljiltä on suomalaisilla monia taakkoja kannettavanaan. Itsenäisyyden alkuaikojen ristiriitojen selvittelylle on yhä tarvetta. Sankarihaudat muistuttavat palvelualttiudesta isänmaan hyväksi, mutta myös edelleen jatkuvasta surusta ja kaipauksesta.

Jeesuksen opetuksen mukaan vain totuus voi tehdä vapaiksi. Totuus menneisyydestä ei aina silitä meitä myötäkarvaan. Kuitenkin kristittyinä uskomme, että Jeesuksen tarkoittama vapauttava totuus on ennen muuta uuden alun mahdollisuuksia antava, Luojasta lähtöisin oleva hyvyyden voima. Siniristilippujen kansa voi tämän vuoksi katsoa luottavaisesti eteenpäin.

Vapaus on perusarvo myös perustuslaissamme: ”Jokaisella on oikeus elämään ja henkilökohtaiseen vapauteen, koskemattomuuteen ja turvallisuuteen”. Vapaus kuitenkin tarvitsee mukaansa vastuun. Suomi 100 -teema ”Yhdessä” muistuttaa yhteisvastuun merkityksestä. Itsenäisyyttä arvostamme parhaiten toimimalla yhdessä sen hyväksi, että vapauden ohella saisivat toteutua muutkin perustuslakimme perusoikeudet, esimerkiksi yhdenvertaisuus, oikeusturva, oikeus työhön ja sosiaaliturva.

Suomi on hyvä maa. Saamme juhlia 100-vuotiasta isänmaatamme kiitollisin ja toiveikkain mielin. Jumala meitä siunatkoon ja varjelkoon.

Artikkeli Vapaina ja yhdessä julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.