Pirkon juuret ovat Karjalassa, ja hän vietti osan lapsuudestaan puheliaassa ja iloisessa sukuyhteisössä Saarijärvellä. Vaikka elämä oli vaatimatonta, tunteita näytettiin, ruokaa laitettiin ja toisista pidettiin huolta. Hänen vanhempansa kuitenkin erosivat, ja Pirkko jäi äitinsä ja veljensä kanssa Saarijärvelle asumaan.

– Isä hylkäsi meidät totaalisesti, eikä kertonut etukäteen mitään. Tämä asia on seurannut minua koko elämäni ja olen prosessoinut sitä muun muassa kirjoittamisen kautta, Pirkko toteaa.

Äitiään Pirkko kuvailee hersyväksi ja hyväntahtoiseksi karjalaisnaiseksi, jonka kanssa hänellä oli selkeät välit. Kun Pirkko oli 17, hänen äitinsä löysi uuden miehen ja muutti Harjavaltaan.

– Jäin nuorena itsekseni, mutta kirjoitimme toisillemme kirjeitä, ja kävin äidin luona kylässä.

Tilannetta ei sen kummemmin käsitelty. Äiti palasi asiaan vasta vuosien päästä, kun Pirkolla oli jo oma perhe.

– Äiti oli kylässä ja kysyi yllättäen, että enkös minäkin hylännyt sinut. Hämmästyin kysymystä kovasti. Hän vaikutti helpottuneelta, kun kerroin, että hänen lähtönsä ei ollut satuttanut minua. Se on ainoita vakavampia keskusteluja, joita kävimme äidin kanssa.

Jyväskylän kauppaopistossa opiskellessaan Pirkko tapasi miehensä Heikin. Miehen huumorintaju ja kielitaito tekivät Pirkkoon vaikutuksen, ja rakkaus roihahti saman tien. Topi syntyi 1968 ja Karoliina 1975, ja perhe eli mukavia naapureita ja leikkikavereita vilisevässä kerrostalossa hyvää, yhteisöllistä arkea.

Karoliinan mielestä hänen äitinsä on ihmisrakas esteetikko ja taitava tarinankertoja.

– Mukavimpia muistoja minun lapsuudestani ovat iltahetket. Minulla oli joka ilta nukkumaan mennessä sellainen lista, että lue satu, laula laulu tai tule viereen nukkumaan. Useimmiten äiti taisi tehdä ne kaikki. Lapinäidin kehtolaulu ja Makeasti oravainen olivat minun suosikkilaulujani silloin. Itse huomaan laulelevani, kun olen onnellinen.

Lauantaisin Veijon perheessä siivottiin. Karoliinasta oli ihana tulla illalla saunasta, kun äiti oli aina järjestänyt ja sisustanut asunnossa jotain uusiksi.

– Siitä on jäänyt kodikkuuden tuntu.

Olemme läheisiä
ja tuemme toisiamme.
Kaikkien tunteiden
ilmaiseminen on
sallittua ja suotavaa.

Karoliina harrasti valokuvausta jo lapsena ja haaveili näyttelijän ammatista. Äidin kanssa hän kävi teatterissa, konserteissa ja matkoilla. Lukion jälkeen Karoliina muutti Tampereen kautta Helsinkiin elokuva-alaa opiskelemaan ja pääsi töihin Åke Lindmanille.

– On paradoksaalista, että eräänä päivänä Åke katsoi minua ja sanoi, että minun pitäisi olla näyttelijä. Silloin tehtiin kuitenkin sotaleffoja, joissa kameran edessä oli vain miehiä. Åke oli upea ihminen ja mieletön ihmistuntija.

Helsingin vuosiin ajoittuu myös haastavin aika äidin ja tyttären suhteessa. Tuolloin Karoliinasta tuntui, että hänen äitinsä vaati häneltä liikaa huomiota. Hetken aikaa välejä koeteltiin. Karoliina muistelee, että hänellä oli tuolloin tarve saada valita itse, koska tapaa äitiään tai juttelee hänen kanssaan.

– Ehkä kaipasin omaa tilaa. Minun oli ollut vaikea hahmottaa oman elämäni rajoja. Äidillä ja isällä oli aina paljon harrastuksia, jotka olivat minustakin hienoja, mutta halusin löytää omat mielenkiinnon kohteeni ja arvoni.

Pirkko kertoo koettaneensa toimia niin, että kaikesta voi puhua – vaikka ei ollut saanut sitä mallia omasta lapsuudenkodistaan.

– Olemme keskustelleet hyvin rehellisesti. Äidin parhaita puolia on kyky ottaa palautetta vastaan, vaikeistakin asioista. Olen nähnyt äidissäni vuosien saatossa kauniin ihmisyyden kehityskaaren. Ihailen ja arvostan sitä kovasti, Karoliina sanoo.

Asuttuaan pääkaupungin vilinässä 20 vuotta Karoliina alkoi kaivata kotiseudulleen. Hän muutti takaisin Jyväskylään 2019. Siitä kolmen viikon päästä hänen isänsä kuoli äkillisesti. Hän oli sairastanut vuosia, ja Pirkko oli hoitanut häntä kotona.

Pirkko oli valmiiksi uupunut, mitä hän ei ollut tunnistanut, ja Heikin kuolema vei häneltä elämänhalun kokonaan. Hän oli pois kuvioista kaksi vuotta. Ei kirjoittanut, ei lukenut, ei pitänyt yhteyttä ystäviinsä.

– Yritin karkottaa kaikki ihmiset ja elämän pois.

Monien menetysten keskellä Karoliina piti sitkeästi äitiinsä yhteyttä ja auttoi häntä lepäämään vuosikausien väsymyksen pois. Suuressa roolissa olivat myös Pirkon ystävät.

– Oli ihana huomata, että kukaan äidin ystävistä ei kadonnut silloin, kun äiti sairasti, Karoliina sanoo.

Pikkuhiljaa Pirkko alkoi jälleen kirjoittaa. Voimat ja elämännälkä palasivat vähitellen. Nyt hän harrastaa, tapaa ystäviään ja järjestelee kauniita esineitä kodissaan.

Hän korostaa tyttärensä roolia paranemisessaan.

– Karoliina suojeli minua silloin, kun olin heikoilla.

– Olen kiitollinen ja ylpeä äidistäni. Hän on joutunut kestämään monia raskaita asioita, mutta hän on käsitellyt ne ihailtavan sitkeästi ja elämäniloisesti. Minusta me molemmat ansaitsemme vielä paljon kivoja juttuja yhdessä mukavien ihmisten kanssa. Toivo on kaikki, Karoliina summaa.

Artikkeli Taidetta ja tunteita julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

− Muisti välillä reistailee, Laukkanen harmittelee.

Vuosiluvut tuottavat vaikeuksia, mutta yllättävän hyvin vanhat asiat tulevat mieleen keskustelun edetessä.

Kukapa olisi parempi henkilö muistelemaan tänä vuonna sata vuotta täyttävää äitienpäivää kuin samaan ikään ehtinyt Laukkanen. Moni asia on sadassa vuodessa muuttunut, mutta äitiyden ydin – rakkaus – on pysynyt samana.

− Onko ylitsevuotavampaa iloa ja riemua kuin äitiyden ilo, Laukkanen sanoo.

Onnea, iloa ja vastoinkäymisiä

Vesangassa syntyneen Laukkasen elämään on mahtunut paljon onnea ja iloa, mutta myös vastoinkäymisiä. Oma äiti kuoli keuhkotautiin Laukkasen ollessa vasta 8-vuotias. Isän ja kolmen veljeksen taloudessa vastuu kotitöistä jäi perheen ainoan tyttären harteille. Isä opetti laittamaan ruokaa ja tekemään muita askareita. Arki ei ollut aina helppoa.

Omasta perheestä Laukkanen haaveili jo nuorena. Kun lääkäri myöhemmin kertoi, ettei munuaisviasta kärsinyt Laukkanen voisi koskaan saada omia lapsia, tieto oli musertava.

− Kun lapset pihalla huusivat äitiä, mietin, eikö kukaan koskaan huuda minua.

Mutta elämä voi yllättää. Perheen esikoinen ilmoitti tulostaan pian häiden jälkeen. Onnea ei kuitenkaan kestänyt kauaa, sillä keskosena syntynyt tytär menehtyi melko pian syntymänsä jälkeen.

− Oli kova paikka, etten saanut häntä pitää. Lapsen kuolema on raskainta, mitä vanhemmalle voi tapahtua. Olin vihainen Luojalleni, Laukkanen sanoo.
Pari vuotta myöhemmin perheeseen syntyi kuitenkin toinen tytär Heidi ja muutaman vuoden päästä kuopus Pekka.

Äitiys elämän iloista suurin

Ihanaa-sana toistuu Saara Laukkasen puheessa tuon tuosta, kun puhe kääntyy äitiyteen.

− Äidin rakkaus on niin voimakas tunne, ettei sitä voi selittää. Kun yhdeksän kuukauden odotuksen jälkeen saa painaa pienen vastasyntyneen rintaansa vasten, voi sitä riemua. Samalla niin ihmeellistä ja luonnollista.

Laukkaselle äitiys on ollut elämän iloista suurin.

− Rakkaudella kasvatettuja, Laukkanen sanoo.

− Kun neuvoja ja apuja on tarvittu, olen pyytänyt niitä aina välillä Taivaan Isältä.

Laukkanen kehuu, miten lapsista on kasvanut rehellisiä ja hyviä ihmisiä.

− Enempää en voisi vaatia ja odottaa. Pitävät minusta hyvää huolta ja käyvät ahkerasti katsomassa.

Kirjahyllyssä on valokuvia lastenlapsista ja lastenlastenlapsista. Useammassa kuvassa lapset ovat Saara-mummon hellässä syleilyssä. Myös jokaisella jälkikasvulla on tärkeä paikka Laukkasen sydämessä.

Lapset tarvitsevat rakkautta

Saara Laukkanen huokaa, miten paljon maailma on muuttunut.

− On paljon hyvää, mutta myös paljon pahaa ja ikävää, kuten huumeita. Ainahan äideillä on kova huoli lapsista, jotta he eivät eksyisi väärään seuraan ja vääriin paikkoihin.

Tämän päivän äideille Laukkasella on vain yksi neuvo.

− Antakaa lapsillenne rakkautta ja pitäkää heitä sylissä. Se tekee teistä läheisiä.

Äitienpäivää Saara Laukkanen viettää Lutakon palvelutalossa perinteisin menoin. Läheiset muistavat kukkasilla ja yhdessä juodaan kakkukahvit. Näin taidettiin äitienpäivää viettää jo sata vuotta sitten.

Äitienpäivä 100 vuotta

• Äitienpäivän vietto on alkanut Yhdysvalloista. Suomessa äitienpäivää on juhlittu vuodesta 1918 lähtien.
• 1927 äitienpäiväksi vakiintui toukokuun toinen sunnuntai.
• Tänä vuonna äitejä muistetaan 13.5.
• Tasavallan presidentti myöntää ansioituneille äideille äitienpäivän kunniamerkin. Se on myönnetty vuodesta 1946 saakka.
• Äitienpäivä on virallinen liputuspäivä.

Artikkeli Tärkeintä on rakkaus julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.