Piispainkokouksen pääsihteerinä työskentelevä teologian tohtori Jyri Komulainen kouluttaa seurakuntien henkilöstöä analysoimaan uskontojen välisiä eroja ja sen vaikutusta ihmisten kohtaamiseen.

Komulaisen asiantuntijuuteen kuuluvat kirkon ajankohtaiset kysymykset, joista tällä kertaa tartuttiin Kirkko ja moniuskontoistuva Suomi –teemaan.

– Suomalainen uskonnollinen kenttä on dramaattisesti muuttunut siitä, kun kävin Korkalovaaran ala-astetta muutama vuosikymmen sitten.

Komulaisen lapsuudesta löytyy lyhyt ajanjakso, jolloin hän asui Rovaniemellä isänsä työskennellessä Ilmavoimien palveluksessa. Muistikuvat rajoittuvat enimmäkseen kotiin ja kouluun.

– 70-luvulla kristillinen eetos oli arkipäivää koulussa. Nyt yhteiskunnan suhtautuminen uskontoon on muuttunut. On tullut paitsi lisää uskontoja, myös uushenkisyyttä, joka näkyy kirkon jäsenistössä.

Miksi uskonnonopetus on tärkeää?

Komulainen on kouluttanut uskonnonopettajia toimisessaan Helsingin yliopistossa uskontodidaktiikan yliopistonlehtorina vuosina 2004-2010. Komulaisen mukaan uskonnonopetus on tärkeää globaalien selviytymistaitojen näkökulmasta.

– Kun mennään Euroopan ulkopuolelle, uskonnot tulevat vastaan jo katukuvassa. Uskontojen tuntemus on avain kulttuurin syvimpään rakenteeseen. Jokaisen on hyvä tuntea oma taustansa ja uskonnollinen pohjakerrostuma, joka Suomessa on luterilaisuus. Se taas on punoutunut kulttuuriimme niin, ettei se aina edes näy. Uskonnonopetus toimii kulttuurin läpivalaisijana.

Komulainen on pohtinut paljon myös moraalisia ja eettisiä voimavaroja, joita uskonnonopetuksen kautta voi välittää.

– Raamatun kertomukset sisältävät paljon kiteytettyä viisautta. Luulisi, että sitä voivat kaikki arvostaa. Tällainen kulttuurikristillisyys voi olla merkittävä asia ihmisen elämässä.

Uuden opetussuunnitelman myötä myös pohjoisen kunnissa ollaan ryhdytty toden teolla tarkastelemaan sitä, miten uskontoa pitäisi koulussa opettaa tai miten kristillinen kasvatus voi näkyä päiväkodeissa. Komulaisen viesti kuntiin on selvä.

– Olen ymmärtänyt, että uudet varhaiskasvatus- ja opetussuunnitelmat painottavat laajempaa oppimisympäristöä. Tästä todellisuudesta tarkasteltuna kirkko ja seurakunnat ovat nimenomaan osa opetuksen laajempaa viitekehystä. Yhteistyössä ei tule pelätä vuoropuhelua.

Komulaisen mukaan avoimelle yhteistyölle ei ole estettä.

– Uskonnonvapauslakiin liittyvät näkökohdat on otettava huomioon. Harmi, että tässä asiassa on ollut niin paljon väärää tulkintaa. Onneksi monissa kunnissa korjausliikkeitä on jo tehty.

Uskontojen välisen vuoropuhelun kysymykset ovat Komulaisen vahvaa osaamisaluetta. Hän on perehtynyt erityisesti Aasian uskontoihin.

– Uskontokohtaiset erot ovat suuria. Islam suhteutuu eri tavalla kristinuskoon kuin hindulaisuus tai buddhalaisuus. Vaikka uskontoperinteillä on käytännön tasolla yhteisiä arvoja, ovat teologisten syvärakenteiden erot suuria.

Kristillisistä perinteistä katolisuus ja ortodoksisuus suhtautuvat myönteisemmin ihmisen luontaiseen uskonnollisuuteen kuin luterilainen protestantismi. Luterilaisuus ajattelee pessimistisemmin ihmiskunnan tilasta eikä anna siksi parasta mahdollista lähtökohtaa muiden uskontojen ymmärtämiseen ja kohtaamiseen.

Komulainen on tutkinut erityisesti kristinuskon ja hindulaisuuden välistä vuoropuhelua. Kristillinen perinne voi saada uusia muotoja.

– Uskontodialogi vaikuttaa myös kristillisen uskon ilmaisutapoihin. Suomessakin on pohdittu kristillistä joogaa, joka voisi olla tapa elää kristillistä rukouselämää. Tällaiset uskontojen rajapinnalla tapahtuvat tulkinnat kiinnostavat minua tutkijana mutta myös kirkossa työskentelevänä teologina.

Papiston teologinen koulutus antaa Komulaisen mukaan hyvät välineet ymmärtää ateismia ja sekularisaatiota eli maallistumista. Mutta näin ei ole uushenkisten ilmiöiden kanssa.

– On vaativa tehtävä peilata kristillistä uskoa vasten näitä tämän päivän ilmiöitä. Toisaalta esimerkiksi muslimien kohtaaminen on lopultakin helppoa, sillä toisen uskonnon seuraajan voi kohdata hyväntahtoisen vuoropuhelun säännöillä.

Artikkeli Piispainkokouksen pääsihteeri Jyri Komulainen: Uskontojen tuntemus on avain kulttuurin syvimpään rakenteeseen julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Soilen pikkusisko oli tullut häntä vastaan lentokentälle, silmin nähden valvoneena ja väsyneenä. Äidin toissavuotisen syöpädiagnoosin myötä suru oli asettunut Soilen olkapäälle, mutta silti hän oli ollut vielä muutamaa päivää aiemmin toiveikas.

Pikkusiskolta tullut viesti puhelimessa muutti kaiken. Ja niin Soile oli jo seuraavana aamuna lentokoneessa. Tuokion päästä avaamassa saattohoitohuoneen oven.

Äidin kasvot kirkastuivat, kun astuin huoneeseen. Soikku! Mikä rakkaus voikaan sisältyä yhteen pieneen sanaan. Äiti nojasi päätään olkapäälleni ja sanoi raskaasti: nyt on vakava paikka.

Ei äidin olisi sitä tarvinnut ääneen lausua, silmistä se oli luettavissa. Kuoppaan olivat painuneet ennen niin kirkkaat silmät, varjot lankesivat kulmien alle, ja minä tiesin sen heti. Nyt se on täällä, se hetki, josta ei ehkä enää nousta. Ei taistellen, ei toivoen. Sota on päättymässä.

Edellisenä sunnuntaina äiti oli päässyt päivälomalle. Oli pyhä, ja äiti halusi kirkkoon. Isä haki kotoa vaihtovaatteet, jotakin kaunista ja kepeää, letkut ja pussit piilotettiin käsilaukkuun ja käsikynkkää he kävelivät paikkaan, jossa olivat sanoneet toisilleen ”tahdon” 43 vuotta sitten. Äiti oli ollut onnellinen kohtaamistaan ystävistä, hän vaali rakkautta ja ystävyyttä viimeiseen saakka.

Äiti kohtasi jokaisen ihmisen lämmöllä. Kun nuori tyttö tuli siivoamaan sairaalahuonetta, äiti kysyi tytön nimeä ja ihasteli, miten kaunis nimi tällä oli. Hoitajan tullessa asettamaan tippaletkua paikalleen, äiti siveli hoitajan takkia ja kehunut hänelle, miten kauniilta hän siinä näytti. ”Minulla on niin kiitollinen olo”, äiti sanoi sairaalan ylilääkärille, vaikka takana oli viisi unetonta päivää, jatkuvaa pahoinvointia ja epäinhimillistä tuskaa. Ja silti: kiitollisuus.

Soile miettii, miten kuoleman lähestyessä ihmisestä riisutaan kaikki pois. Ensin riisutaan kaikki ulkoiset tekijät, hiukset, ripset, kaikki liha. Lopulta oma voima. Ja sitten, kun jäljellä ovat enää läpikuultavan hauras iho ja luut, aletaan riisua sisintä. Ihmiseltä viedään oma tahto, mieli ja järki.

Äidin persoonasta viimeisenä jäljelle jäi ystävällisyys ja rakkaus. Niitä ei kyennyt sairaus kuoleman hetkelläkään riisumaan.

Vielä lentokoneessa Soile oli hahmotellut tilannetta mielessään. Miten hän olisi makoillut äidin kainalossa. Jutellut eletystä elämästä. Hän olisi kysynyt äidiltä, milloin hän oli ollut onnellisimmillaan. Äiti olisi varmaan vastannut, että kesäaamuna, kun hän oli herätellyt isoa tyttölaumaa poneja ruokkimaan. Tai laskettelureissulla eväspöydän ääressä punaposkisten lasten kanssa.

Mutta todellisuus oli toinen. Äiti oli ollut poissaoleva, sekavakin, katse oli harhaillut. Tytär oli sivellyt äidin silmäkulmia aivan samalla tavalla, kuin äitikin oli aikanaan tehnyt hänelle. Äiti oli unessa, mutta silmät olivat valveilla. Mikä siunaus, että kaikki oli sanottu, sillä viimeisenä päivänä on jo myöhäistä.

Kun katsoin ikkunasta joelle, moottorikelkat ajoivat kirkkaassa auringonpaisteessa. Minun teki mieli huutaa! Avata ikkuna ja huutaa: ettekö tiedä, että vain muutaman askeleen päässä maailma pysähtyy! Kaikkein merkityksellisin nainen on poistumassa tästä maailmasta!

Moottorikelkat jatkoivat eteenpäin. Niin olisi Soilenkin vielä tehtävä. Hoitajat kävivät huoneessa vaihtamassa äidin asentoa. Kääntämässä tuota haurasta lantiota, joka kerran oli puskenut kolme lasta maailmaan.

Äiti katsoi minua. Tai ei, hän katsoi minua kohti, mutta katse meni lävitseni. Katse sanoi: minä en ole enää täällä. Tehkööt kuorelleni mitä vain, minä olen jo kesäniityllä, mieleni leijuu korkeuksissa. Älkää minusta huolehtiko, huolehtikaa toisistanne. Ja muistakaa syödäkin välillä.

Tosiaan, syödäkin pitäisi. Soile teki siskon kanssa lähtöä kaupungille. Sisko ei olisi malttanut lähteä, vaan hoivasi ja helli, pyysi äitiä istumaan, juomaan jotakin, ottamaan lääkkeet, nukkumaankin.

Äidin huumori kantoi loppuun saakka. ”Nyt minä tiedän, miltä pikkukoirista tuntuu, kun aina komennetaan. Istu! Syö! Anna tassua!” Me kaikki naurahdimme, siinä äiti taas oli omana itsenään.              

Toivottavasti saat nukuttua, äiti rakas, niin me sanoimme. Kyyneleet tippuivat pikkusiskon poskilta valtoimenaan. ”Älä itke, Lille-pieni. Ethän itke, kun ei ole mitään hätää. Nähdään kohta.”  En minä vielä tiennyt, että niissä sanoissa asuivat jäähyväiset.

Sisarusten suhde oli tiivis. Isä kutsui heitä aina nimellä yhtäköyttäyhdistys. Soile ilmoitti ulkomailla asuvalle isosiskolleen tilanteen ymmärtäen, ettei tämä ehkä ehtisi enää nähdä äitiä elossa.

Aika kului kuin unessa. Kaiken keskipisteenä oli äiti. Elokuvassa syöpään sairastunut äiti käy viimeisenä yönä herättämässä tyttärensä ja vie hänet kuutamoratsastukselle lempeään lumisateeseen. Todellisuus on toisenlainen. Heidän huoneessaan tytär auttaa äitiä kohottautumaan vähän, että hän ylettyisi munuaisen muotoiseen oksennusmaljaan. Kuoleman odottaminen on raadollista. Sen edessä ollaan paljaana ja avuttomana.

Voi hyvä Luoja, anna rauhallinen lähtöhetki! Äidin olisi jo parempi olla Luojansa luona. Makasimme kaikki peittoina äidin päällä. Käärimme hänet rakkauteen ja kyyneliin. Käperryin äidin kainaloon ja kuiskasin korvaan: Äiti, jos sinun on mentävä, saat päästää irti. Olet urhoollisesti taistellut, mutta nyt ei tarvitse enää. Me pärjäämme kyllä.

Hitaasti valkeni Lapin aamu, äidin viimeinen. Kohta äiti saisi tietää kaikki maailman salaisuudet. Saattohoidossa jäljellä oli enää yksi tehtävä, seurata hengitystä. Sisään, ulos. Sisään, ulos. Päiviäkö vielä, vai tuntejako vain? Soile makasi äidin jalkopäässä, silitteli hänen jalkojaan ja villasukkiin verhottuja varpaitaan.

Kuoleman odottaminen on uuvuttavaa ja raadollista, silti niin luonnollista. Kuolema on kuin syntymä. Piinallista odottamista. Hiljaista tuskaa. Suuria tunteita. Syvää hellyyttä. Puhdasta rakkautta. Pyhyyttä. Elämä muuttuu, eikä mikään palaisi ennalleen.

Soile ei olisi halunnut vielä irrottaa. Hän silitti äidin käsiä. Mitä kaikkea ne olivatkaan tehneet! Syöttäneet, kasvattaneet, silittäneet häntä. Laastaroineet hänen polvensa, letittäneet hänen hiuksensa, ommelleet mekon vanhojen tansseihin. Äidin kädet olivat kietoutuneet tytärtensä ympärille lukemattomia kertoja ja sulkeutuneet ristiin heidän puolestaan. Hänellä oli maailman paras äiti.

Aika pysähtyi. Vanhin sisaruksista oli lähellä puhelimen avulla. Muu perhe oli äidin ympärillä. Puhelun päätyttyä he vain olivat lähekkäin. Äidin elämä jatkuu tyttärissä. Jokaisessa heistä on jotakin äidistä.

Äidin hengitys nousi pois nielusta, eikä olisi sinne palaava koskaan. Elämän lanka oli enää vain pieni puhallus huulilla, kuin hentoinen yöperhosen siivenisku. Nyt äiti lähtee, sanoin isälle. Ääneni murtui lopullisesti. Hetki oli pyhä.

Kaksi päivää kyyneleet olivat virranneet lakkaamatta, mutta nyt täysi tyyneys ja levollisuus. Uskallanko sanoa, onnellisuus? Mikä on tämä yliluonnollinen rauha? Kukaan ei ole koskaan näyttänyt niin kauniilta ja pyhältä yhtä aikaa.

Kirkonkellot soivat, kun he astuivat ulos sairaalan ovesta. He kävelivät jokirantaan katsomaan äidille rakasta maisemaa. Lyhyen hetken lohduttava valo nousi kirkkaana kohti taivasta. Se oli ihmeellinen valon silta, jota pitkin äiti sai kulkea kirkkauteen.

Nyt suru opettaa heille kiitollisuutta. Se muistuttaa siitä, ettei mikään ole ikuista. Se kehottaa vaalimaan jokaista hetkeä ja pitämään pieniä asioita arvossa. Suru on hinta, jonka he maksavat rakkaudesta.

Harriet Urponen

Kirjoittaja toimii Rovaniemen seurakunnan vt. viestintäpäällikkönä

Lähde: Soile Seoudi, Viimeinen päivä (2017), henkilökohtainen päiväkirja.

Artikkeli Suru on rakkauden hinta julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.