Kirkkohallitus on myöntänyt Kokkolan seurakuntayhtymälle Kirkon ympäristödiplomin. Ympäristödiplomi on Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ympäristöjärjestelmä, jonka avulla seurakunnat voivat ilmaista tahtonsa toimia esimerkillisesti suhteessa luontoon ja ympäristöön sekä kehittää toimintaansa entistä ympäristöystävällisemmäksi. Kirkon ympäristödiplomi ei ole pelkkä palkinto, vaan konkreettinen väline muutokseen – tapa kantaa vastuuta luomakunnasta ja edistää kestävää kehitystä kristillisen uskon pohjalta.

Ympäristökysymykset koskettavat kaikkia seurakunnan toimintoja. Lainsäädäntö edellyttää ympäristövaikutusten huomioonottamista esimerkiksi rakentamisessa, kiinteistönhoidossa, jätehuollossa, metsänhoidossa ja hautausmailla.

– Ympäristödiplomin avulla voidaan tunnistaa toiminnan ympäristövaikutukset, minimoida riskejä, ennakoida tulevia haasteita ja kehittää toimintaa jatkuvasti. Pitkällä aikavälillä tämä on myös taloudellisesti järkevää, kertoo Kokkolan seurakuntayhtymän kiinteistöpäällikkö ja ympäristövastaava Veli-Matti Raappana.

Nivomme ympäristöasiat osaksi seurakunnan toimintaa.

Veli-Matti Raappana

Kokkolan seurakuntayhtymässä ympäristöasioita on huomioitu jo pitkään. Sen ansiosta Kirkon ympäristödiplomin hakemiseen tarvittavat peruskriteerit täyttyivät suhteellisen helposti. Yhtymä saikin ympäristödiplomiprosessiin kuuluvassa ympäristökatselmuksessa erinomaisen arvosanan.

Seurakunnissa on totuttu kiertotalouteen. Kalusteet saavat usein uuden elämän toisessa ympäristössä. Kalusteiden välivarastoa kutsutaankin leikkisästi IKEAksi. Kerhojen askarteluissa hyödynnetään luonnonmateriaaleja, tyhjiä elintarvikepakkauksia tai muuta ylijäämätavaraa.

Energian ja veden kulutusta on vähennetty nykyaikaisilla, teknisillä järjestelmillä. Monista vähällä käytöllä olevista rakennuksista ja toimitiloista on luovuttu. Ullavaan on rakennettu pölyttäjille pörriäispelto ja sähköautojen latauspisteet on asennettu tänä vuonna moniin kiinteistöihin.

Seurakunnissa tarjotaan Reilun kaupan kahvia ja teetä, keittiöissä suositaan lähiruokaa ja leireillä tarjotaan viikoittain 3–4 kasvisateriaa. Ylijäämäruokaa jaetaan diakonian kautta tai myydään ResQ Club -palvelun avulla.

Seurakunnissa järjestetään luontokirkkoja ja vietetään luomakunnan sunnuntaita. Kokkolasta löytyy Mietiskely- ja rukouspolkuja. Metsiä hakataan kestävästi alle vuotuisen kasvun verran.

Ympäristödiplomin hakeminen on vaatinut yhtymältä myös syvällisempää ympäristöasioiden pohdintaa.

Kokkolan seurakuntayhtymä onkin laatinut ympäristöohjelman, joka tukee ympäristötyön suunnittelua ja seurantaa. Ohjelman pääteemoja ovat jätehuolto ja kiertotalous, hiilidioksidipäästöjen vähentäminen, metsien ja luonnon monimuotoisuuden vaaliminen sekä ympäristövaikuttaminen.

– Tavoitteena on muuttaa kulutusta yhä enemmän kiertotalouden periaatteiden mukaiseksi. Haluamme myös suojella vanhimpia metsiä ja luonnontilaisia soita sekä hyödyntää luontoalueitamme monipuolisesti, Veli-Matti Raappana listaa.

Yhteinen kirkkoneuvosto teki viime lokakuun kokouksessaan päätöksen hakea noin sadan hehtaarin suuruista, pääosin luonnontilassa olevaa suoaluetta yksityiseksi luonnonsuojelualueeksi METSO-ohjelman kautta.

Ympäristödiplomin hakuprosessin aikana on myös toteutettu hiilitaselaskelmat, tehty jätehuoltokartoitus ja laadittu jätehuoltosuunnitelma. Kokkolan suomalainen seurakunta sekä Kälviän ja Lohtajan seurakunnat ovat laatineet myös omat ympäristökasvatussuunnitelmansa.

Ympäristötyö ei Raappanan mukaan suinkaan pääty Kirkon ympäristödiplomin saamiseen.

– Nyt meillä on hyvät työkalut ja suunnitelmat ympäristöasioiden huomioimiseen myös jatkossa. Sidomme ympäristötavoitteet osaksi toimintaamme ja päätöksentekoamme. Tilojen käytön tehostaminen ja tarpeettomista kiinteistöistä luopuminen ovat osa tätä prosessia. Siihen meitä ohjaa sekä Kirkon energia- ja ilmastostrategia Hiilineutraali kirkko 2030 että myös taloudelliset ja jäsenmäärän muutoksiin liittyvät realiteetit.

Kokkolan seurakuntayhtymä ja sen seurakunnat haluavat kannustaa sekä työntekijöitä että seurakuntalaisia näkemään oman paikkansa
luomakunnassa ja kantamaan ympäristövastuuta yhdessä.

Kokkolan seurakuntayhtymä on vahvasti hiilinegatiivinen

Kokkolan seurakuntayhtymän tuoreet hiilitaselaskelmat osoittavat, että seurakuntayhtymän omistamat metsät sitovat hiiltä moninkertaisesti enemmän kuin seurakuntayhtymän toiminnasta aiheutuu päästöjä. Hiilitaseen laskeminen oli osa Kokkolan seurakuntayhtymän ympäristöohjelman suunnittelua.

Hiilinegatiivisuudesta voidaan kiittää seurakuntayhtymän noin
4 400 hehtaarin metsäomaisuutta. Kokkolan seurakuntayhtymä onkin Suomen seurakuntatalouksien suurimpia metsänomistajia.

Seurakuntayhtymän toiminnan vuotuiset päästöt investointeineen ovat noin 2 030 tonnia hiilidioksidiekvivalenttia (CO2e), kun taas seurakuntayhtymän metsien vuotuinen hiilinielu on peräti 8 730 tonnia CO2e. (CO2e on ilmastotieteessä käytetty suure, joka kuvaa kasvihuonekaasujen ilmastovaikutusta.)

– Olemme siis tällä hetkellä vahvasti hiilinegatiivisia, iloitsee kiinteistöpäällikkö ja ympäristövastaava Veli-Matti Raappana.

Keskivertosuomalaisen vuotuinen hiilijalanjälki on 9,61 tonnia CO₂e. Seurakuntayhtymän metsät kompensoivat siis omien päästöjensä lisäksi noin 697 seurakuntalaisen hiilijalanjäljen. (Laskelma: (8 730 – 2 030) / 9,61 ≈ 697)

Hiilitaselaskelmassa on arvioitu, miten seurakuntayhtymän metsien hiilivarasto ja hiilensidonta kehittyvät seuraavan 50 vuoden aikana, mikäli hakkuut säilyvät nykyisellä tasollaan.

Suomen evankelis-luterilainen kirkko on sitoutunut tavoittelemaan hiilineutraaliutta vuoteen 2030 mennessä.

Hiilineutraalius tarkoittaa, että seurakuntatalouksien kasvihuonekaasupäästöt ovat yhtä suuret kuin niiden omistamien maiden hiilinielut tai että päästöt kompensoidaan muilla tavoilla.

Kokkolan seurakuntayhtymän tilanne näyttää erittäin hyvältä. Hiilitaselaskelmien mukaan yhtymä pysyy hiilinegatiivisena myös seuraavat 50 vuotta, mikäli metsänhoidolliset toimintatavat säilyvät ennallaan.

Hiilitaselaskelmat toteutti Tapio Palvelut Oy.

Kirkon ympäristödiplomi

• on kirkon oma ympäristöjärjestelmä, jonka avulla seurakunnat voivat kehittää toimintaansa mahdollisimman ympäristöystävälliseksi.
• toimii yhdessä Kirkon energia- ja ilmastostrategian Hiilineutraali kirkko 2030 sekä Kirkon ilmasto-ohjelman Kiitollisuus, kunnioitus, kohtuus kanssa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ympäristötyön pohjana.
• on voimassa viisi vuotta kerrallaan.

Artikkeli Viljelemme ja varjelemme julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Kokkolassa reserviläiset ovat järjestäneet jouluaaton kunniavartioita jo vuodesta 1967.

Jari Myllymäki

Kunniavartiolla kunnioitetaan sankarivainajien ja tammenlehväsukupolven eli rintamaveteraanien, sotainvalidien ja lottien tekemiä uhrauksia ja työtä itsenäisen Suomen ja Suomen rakentamisen puolesta.
Kun kunniavartioperinne alkoi Kälviällä, Kälviän reserviläiset sopivat sotaveteraanien kanssa, että kunniavartio järjestetään itsenäisyyspäivänä ja jouluaattona, toisinaan myös kaatuneiden muistopäivänä ja kansallisena veteraanipäivänä.
– Joulu on monille pyhä juhla, jolloin käydään paljon haudoilla ja muistetaan myös sankarivainajia ja sota-ajan jouluja, kertoo Kälviän reserviläisten johtokunnan jäsen ja kunniavartiotoimikunnan vetäjä Simo Säippä.
Myös Kokkolassa kunniavartio järjestetään jouluaaton lisäksi itsenäisyyspäivänä, kaatuneiden muistopäivänä ja kansallisena veteraanipäivänä.

Simo Säipän jouluaattoon mahtuu kolme kunniavartiota. Vartiointivuoro alkaa aamuvarhaisella Lohtajalta.
– Aaton aamukahvit on tapana juoda ennen vartiota Anssi Kinnusen kanssa termospullosta kirkon parkkipaikalla, Säippä paljastaa.
Aamun hiljalleen valjetessa hän poikkeaa joulupuurolle kotiin Kälviälle. Sitten on vuorossa Ullavan kirkkopiha, jonka sankarihaudalla ennen aattohartautta Säipän kaverina seisoo Antti Vieri. Aattohartauden alkaessa kaksikko kiirehtii Kälviälle, missä juhlallisen kunniavartion voi nähdä kirkon vieressä, sankarihaudan muistomerkkien luona sekä ennen että jälkeen jouluaaton rukoushetken.
– Tämä on minun näköiseni jouluaatto. Olen kiitollinen perheelleni, että olen voinut olla vartioissa aktiivisesti mukana yli 20 vuotta, Säippä suitsuttaa.

Talvisodan aikana poltetun kylän poikana arvostan veteraanien työtä.

Simo Säippä

Ennen jouluaattoa täytyy tehdä myös valmisteluja, hankkia varusteet ja sopia vartiovuorot. Nekin ovat Säipän vastuulla.
– Maastopuvut, karvalakit ja kengät saamme Kokkolan maanpuolustuskoululta.
Säippä on kotoisin Suomussalmelta, talvisodan aikana poltetusta kylästä. Hän kunnioittaa ja arvostaa veteraanien työtä ja haluaa vaalia kunniavartioperinnettä.
– Sotaveteraanien arvomaailma on ollut eteenpäin katsovaa – sodan vuosista tähän päivään saakka, vaikka heidän kohtelunsa ei aina ole ollut heidän arvonsa mukaista.

Myös Jari Myllymäki haluaa olla vaalimassa veteraaniperinnettä. Hän ei ehdi itse osallistua jouluaaton kunniavartioihin, mutta pyrkii olemaan mukana muina kunniavartiopäivinä.
– Kokkolassa Kari Autio on jo pitkään järjestänyt vartijat sankarihaudoille. Itse katselen päältä, että asia etenee ja yritän myös hommata lisää tekijöitä, Myllymäki kertoo.
Kaarlelassa vartiossa on kerrallaan kaksi henkilöä ja Marian hautausmaalla kahdesta neljään henkilöä. Vuorot ovat yleensä puolen tunnin mittaisia. Kunniavartioon tarvitaan siis useampia vartijoita.

Molempien kunniavartijoiden mieleen on jäänyt erityisesti itsenäisyyspäivä vuonna 2017, kun Suomi täytti 100 vuotta.
– Marian hautausmaalla nuoret saapuivat sodissa kaatuneiden haudoille kynttilöitä kantaen Narvan marssin soidessa, Myllymäki muistelee.
– Myös Kälviän sankarihaudalla oli siviilejä jokaisella sankarihaudalla. Kyseinen vartio kesti yli yksi ja puoli tuntia, Säippä jatkaa.
– Mutta ihan jokainen kunniavartio on vaikuttava ja omalla tavallaan pysäyttävä ja hieno tilanne.

Vartiossa seistään liikkumatta, lepo-asennossa ja puhumatta.
– Mikäli joku kysyy jotakin, kysymyksiin voidaan kyllä vastata kohteliaasti ja asiallisesti, Myllymäki ohjeistaa.
Vartiossa voi myös aistia arvostetun ja kunniottavan ilmapiirin. Ihmiset suhtautuvat positiivisesti, pysähtyvät ja saattavat ottaa valokuvia.
Simo Säippää ovat liikuttaneet pienten lasten ihmettelevät ja hyväntahtoiset reaktiot.
– On hienoa, että lapset ovat kiinnostuneita. Vanhemmat myös selittävät lapsilleen, mistä on kyse. Sekin tuntuu hienolta.
Sotaveteraanit kävivät aikanaan Kälviällä kirkoon mennessään tervehtimässä vartiossa seisovia.
– Vartion merkityksen sotaveteraaneille huomasi. Ja kohtaamisella oli iso merkitys myös meille, Säippä muistelee.
Nyt sotaveteraanijoukko on vain muisto, sillä Kälviällä on jäljellä enää yksi sotaveteraani.
– Kunniavartion hoitaminen on sitäkin tärkeämpää.

Nykyinen maailmantilanne on lisännyt ihmisten kiinnostusta reserviläistoimintaan, ja yhdistykset ovat saaneet lisää jäseniä.
Säipän mukaan ihmiset ehkä ymmärtävät paremmin sotaveteraanien työn merkityksen.
– Kiinnostus myös kunniavartiontoimintaan on yleisesti lisääntynyt.
Vaikka kunniavartiotehtäviin löytyy vakioporukka, joukkoon kaivataan erityisesti nuoria. Suurin pula kunniavartijoista on Lohtajalla ja Ullavassa.
Kunniavartioon voi päästä kuka tahansa täysi-ikäinen sukupuolta tai sotilasarvoa katsomatta. Kälviän, Lohtajan ja Ullavan kunniavartioita varten ei vaadita armeijan käymistä. Kokkolassa sen sijaan vaaditaan varusmiespalvelus tai vähintään meneillään oleva palvelus.

Artikkeli Sankarivainajia vartioidaan jouluna julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Kappalaisen ompelutaidot pääsevät
Kokkolan kirkon liturgisissa vaatteissa esiin.

Kokkolan suomalaisen seurakunnan kappalainen Petri Kasari on taitava käsistään. Nyt hänen ompelutaitonsa pääsevät Kokkolan kirkon uusissa alttarivaatteissa esiin.

Kasarin käsissä syntyi oppilaitospastori Antti Björklundille helpompikäyttöiset kasukat, kirkkovuoden kaikissa liturgisissa väreissä mustaa lukuun ottamatta.
– Idea lähti oikeastaan Antilta, joka tarvitsi helppokäyttöisen kasukan. Ompelin hänelle kaksi kääntö-kasukkaa, vihreä-violetin sekä puna-valkoisen, jotka esteettöminä istuvat myös hyvin pyörätuoliin.

Kasarin käsitöissä on muitakin mielenkiintoisia yksityiskohtia. Esimerkiksi vihreä-violetti -kasukan etupuolen koristenauhassa on kaula-aukon alla pieni kuja mikrofonia varten.
– Ihmettelen, että kukaan muu ei ole aiemmin keksinyt tehdä papille kasukkaan mikrofonikujaa, Kasari hämmästelee.

Idea helppokäyttöisistä kasukoista lähti Antti Björklundilta, Petri Kasari (takana) kertoo. Samalla hän ompeli seurakunnan diakoniatyöntekijöille kääntöstolat, joissa on kaikkiaan neljä liturgista väriä.

Ihmettelen, että kukaan muu ei ole aiemmin keksinyt tehdä papille kasukkaan mikrofonikujaa.

Petri Kasari

Sekä Antti Björklundin kaksi kääntö-kasukkaa, että diakoniatyöntekijöille ommellut kääntö-stolat voidaan käyttää molemmin puolin. Vihreän kasukan kääntöpuoli on violetti ja valkoisen kasukan toinen puoli punainen. Vain musta puuttuu.
– Mutta sitä käytetään kirkkovuoden aikana harvoin, vain pitkänä perjantaina ja sitä seuraavana hiljaisena lauantaina, Kasari tarkentaa.

Petri Kasari ompeli kasukat villasta, samasta materiaalista kuin muutkin Kokkolan kirkon kasukat on tehty.
– Olen tavoitellut kasukoiden yhteensopivuutta alttarivaatteiden kanssa. Kokkolan kirkon alttarivaatteessa on viinipuuaihe, kasukoissa köynnös, Petri Kasari avaa.

Sertifikaatti kertoo, ettei tuotanto ole ollut epäeettistä.

Petri Kasari

Kasukoiden ja myös diakoniatyöntekijöille ompelemiensa stolien materiaali on valmistettu Intiassa sertifioidusta kierrätysvillasta.
– Sertifikaatti kertoo, ettei tuotanto ole ollut epäeettistä, Kasari huomauttaa.

Kasukoiden etumuksessa on pystysuora koristenauha ja selänpuolella risti.
– Tämä jäljittelee kasukkatyyppiä, joka oli tavallisin Suomessa keskiajalla – tai ainakin niissä kasukoissa, jotka ovat säilyneet nykyaikaan asti, Petri Kasari kertaa.
– Kasukassa on niin sanotut siipihihat, joiden idea on keskiaikaisesta vaatteesta eli houcesta. Houce oli erityisesti pyhiinvaeltajien ja oppineiden käyttämä vaate, Kasari kertoo.

Diakoniatyöntekijöille ommeltu stola on kasukkaakin kaleleonttimaisempi. Yhdessä stolassa neljä liturgista väriä sekä neljä erilaista symbolia. Lisäksi stolan sisään on ommeltu magneettikiinnitys.
Kasarin ompelemissa stolissa olevat symbolit ovat risti, XP, ristin ääriviivat sekä kyynel.

– Vihreän stolan risti on tavallinen kreikkalainen risti, arkinen perusversio. Purppuraisessa stolassa saavutaan paaston aikaan ja katsotaan edessä olevaan juhlaan ja valkoiseen väriin: Kristuksen ihmiseksi tulemiseen ja ylösnousemukseen. Siksi Purppuraan on kirjottu XP-yhdistelmä, sanan Kristus alkukirjaimet. Näin kirjonta kehottaa paastoa viettävää kiinnittämään katseensa Kristukseen. Kuvio on muita pienempi, sillä paaston aikaan kuuluu vaatimattomuus, Petri Kasari kertoo.

Katso: sorrettujen kyyneleet! Ei ole heillä lohduttajaa.
Katso: sortajien väkivalta! Eikä lohduttajaa ole. 

Saarnaaja 4:1

Valkoisessa stolassa taas kuvioksi on kirjailtu tyhjä risti, joka julistaa Kristuksen voittoa.

Punaisen stolan innoittajana Kasarilla on ollut Saarnaajan kirja.

– Katso: sorrettujen kyyneleet! Ei ole heillä lohduttajaa. Katso: sortajien väkivalta! Eikä lohduttajaa ole. (4:1)r
– Kuvio viittaa myös niihin kahteen tilanteeseen, joissa punaista käytetään: Helluntain tulenlieskoihin (Apt 2:3: He näkivät tulenlieskoja, kuin kieliä, jotka jakautuivat itse kunkin päälle) ja marttyyrien vuodattamiin veripisaroihin (Apt 22:20: kun Stefanoksen, sinun todistajasi, veri vuodatettiin; Ilm. 16:6: He ovat vuodattanet pyhien ja profeettojen verta), Kasari kertaa.
– Maallinen tuli kohoaa ylös ja maalliset kyyneleet ja veripisarat vuotavat alas. Mutta Hengen lieskat laskeutuvat meidän kurjuuteemme ja kyyneleet ja veripisarat kohoavat ylös Jumalan eteen. Siksi aikojen lopulla hän pyyhkii heidän silmistään joka ainoan kyyneleen (Ilm 21:4), hän lisää. ​

Stolaa käyttävät piispat, papit ja diakonit

Stola on läntisissä kristillisissä kirkoissa erityisen hengellisen viran tunnus ja symboloi Kristuksen ikeen kantamisesta.
Se tunnetaan liturgisena asuna jo 300-luvulta. Sen alkuperä on tuntematon. Alkukirkossa siitä käytettiin nimitystä orarion, jota nimeä edelleen käytetään ortodoksisissa kirkoissa. Orarion-nimityksen alkuperäksi on oletettu latinan sanaa os (suu), ja orarion olisi siten ollut suun kuivaamiseen tarkoitettu liina. Toisen teorian mukaan stola on tullut käyttöön roomalaisesta virkamiehen virkamerkin käytöstä. Stolaa käytettiin keskiajalla messussa ja joissakin muissa jumalanpalveluksissa. 1200-luvulla yleistyi tapa, että pappi kantoi stolaa ristissä rinnan yli. Tästä tavasta on mainintoja jo 600-luvulta.

Pappisvihkimyksessä piispa pukee vihittävälle stolan. Se on siten papin virkamerkki ja papin tulisi pukea stola itse ilman, että joku toinen (esimerkiksi suntio) avustaa häntä.
Stolaa käyttävät piispat, papit ja diakonit. Stola on muutaman senttimetrin levyinen ja noin 2,5 metrin pituinen nauha. Se kulkee niskan takaa ja laskeutuu papilla ja piispalla edestä alas vapaasti ja suoraan. Samaan tapaan stolan pukevat myös katoliset ja anglikaanit sekä useimmat luterilaiset. Stola voidaan pukea edestä myös ristiin.
Pappien lisäksi myös diakonit voivat käyttää stolaa. Diakonit pukevat sen vasemman olkapään yli oikealle sivulle.
Piispa, pappi ja diakoni käyttävät stolaa aina liturgisissa tehtävissä alban tai kuoripaidan, rökliinin kanssa.

Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa diakonit eivät ole perinteisesti käyttäneet stolaa, koska diakonin tehtävää ei ole pidetty kirkon erityisen hengellisen viran osana. Nykyään stolan käyttö on kuitenkin tietoisesti elvytetty, silloin kun diakoni palvelee messussa tai muissa jumalanpalveluksissa.

Stolan väristä käy ilmi kirkkovuoden aika

Stola noudattaa Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa normaalia kirkkovuoden liturgisten värien vaihtelua.

Viisi liturgista väriä

Kirkkovuoden värejä kutsutaan myös liturgisiksi väreiksi. Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa käytetään viittä liturgista väriä: valkoista, punaista, vihreää, violettia tai tumman sinistä ja mustaa.
Liturgiset värit ilmentävät kirkkovuoden pyhien aiheita. Pyhäpäivän liturgista väriä käytetään yleensä koko seuraavan viikon ajan.

Valkoinen kuvaa iloa, kiitosta, puhtautta ja autuutta. Se on myös Jumalan, Kristuksen, taivaan enkelien ja pyhien symboli. Valkoista käytetään kirkkovuoden suurina juhlapäivinä kuten jouluyönä ja joulupäivänä, pääsiäisyönä ja pääsiäispäivinä sekä loppiaisena ja mikkelinpäivänä. Valkoisen rinnalla voidaan käyttää myös hopean ja kullan värejä.

Punainen on Pyhän Hengen, veren, tulen ja todistuksen väri. Punaista käytetään muun muassa helluntaina, pyhäinpäivänä sekä apostolien ja marttyyrien (esim. Stefanus ja Henrik) päivinä.

Vihreä kuvaa toivoa ja iankaikkista elämää, mutta on myös elämänvoiman ja kasvun väri. Vihreää käytetään loppiaisesta laskiaiseen sekä lähes kaikkina helluntain jälkeisen ajan pyhinä.

Violetti on katumuksen, odotuksen ja valmistautumisen väri. Sitä käytetään toisena, kolmantena ja neljäntenä adventtisunnuntaina sekä paastonaikana ja hiljaisella viikolla. Violetin rinnalla voidaan käyttää myös tummaa sinistä.

Musta on kuolemansurun ja katoavaisuuden väri. Sitä käytetään Jeesuksen kuolinpäivänä eli pitkäperjantaina ja sitä seuraavana hiljaisena lauantaina.

Miten pappi pukeutuu pukuunsa?

• Ensin hän pukee normaalipukunsa päälle alban.
• Alban päälle hän pukee stolan, jonka väri määräytyy kirkkovuoden tai kirkollisen toimituksen mukaan.
• Mikäli pappi on liturgina, ja kyseessä on myös messu, alban ja stolan ylle puetaan vielä messukasukka.
• Perinteisesti liturgisen asun eri osien pukemiseen liittyy rukous.

Lähteet: Hämeenlinna-Vanajan seurakunta, Wikipedia, evl.fi

Artikkeli Petri ompeli Antille kasukat ja diakonialle stolat julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

20-vuotiaan Anne Peranderin piti käydä vain yhden kerran tuuraamassa Lohtajan seurakunnan päiväkerhossa, mutta sille tielle hän jäi 44 vuodeksi.
– Minut oli kutsuttu tähän työhön. Tämä on ollut juuri sitä työtä, jota olen tykännyt tehdä, sanoo lokakuussa eläkkeelle jäävä lastenohjaaja tunnetta äänessään.
Kun Lohtajan seurakunnan silloinen lastenohjaaja Marja-Liisa Herlevi kysyi Annea tuuraamaan, hän muistaa kysyneensä Mitä siellä tehdään? Kun luvassa oli laulua, leikkiä, piirtämistä ja askartelua lasten kanssa sekä Raamatun kertomuksia, lähti Anne lastenohjaaja Kaarina Pollarin pariksi päiväkerhoa pitämään.
– Päiväkerhovetäjiä oli alussa useita, eri kylillä omansa. Kaarinan kanssa hoidimme Marinkaisten ja Karhin kerhot ja myöhemmin kävimme vetämässä kerhoja muillakin kylillä, Anne muistelee.

”Teen maailman tärkeintä työtä
kun saan olla lasten kanssa.”

Anne Perander

Anne Perander ja Oili Ijäs ovat olleet työkavereita vuodesta 1983 lähtien. Siitä lähtien kun Oili Erkkilä valittiin Lohtajan seurakunnan kasvatustyöhön – suoraan koulun penkiltä.
– Minut valittiin tehtävään Oili Erkkilänä, mutta aloitin Oili Ijäksenä, koska Järvenpään silloisesta Luther-opistosta nuorisotyönohjaajaksi valmistumista seuraavana päivänä menin Riston kanssa naimisiin, Oili muistelee.
Hän ei suinkaan suunnitellut jäävänsä kotiseurakuntaan töihin, mutta toisin kävi.
– Ajattelin, että katsotaan, haen sitten myöhemmin muualle töihin tai opiskelemaan, vaikka äidinkielen opettajaksi.

Alkuun Anne teki lastenohjaajan töitä osa-aikaisesti, kävi aamu- ja iltanavettojen välissä pitämässä päiväkerhoja.
– Vilkkaimpina vuosina isompien lasten päiväkerhoja oli joka kylällä kaksi kertaa viikossa, pienemmille kerran viikossa. Lisäksi oli perhekerho kerran viikkoon muualla paitsi Väli-Viirteellä, Anne muistaa.
Enimmillään – tai parhaimmillaan – Lohtajan seurakunnan päiväkerhoissa kävi toistasataa lasta. Lisäksi Anne ja Oili vetivät kunnan työntekijän kanssa esikouluryhmää sekä – vanhempien pyynnöstä – yhtenä vuonna aamukerhoja koululaisille.
– Yhteen aikaan myös perhepäivähoidossa olevat lapset kävivät ohjaajiensa kanssa seurakunnan kerhossa  –  viisi hoitajaa ja 20 lasta  – kaikkien muiden kerholaisten lisäksi, niin olihan siinä Marinkaisten rukoushuoneellakin tuolit vähissä.
– Enimmillään oli 63 osallistujaa seurakunnan perhekerhossa. 1990-luvulla piti miettiä, miten saadaan tila riittämään. Kerhoissa kun tarvitaan istumapaikan lisäksi kaikille askartelu- ja leikkitilaa.
– Saatoimme hyvin tietää kaikkien kylän lasten nimet. Oli mukavaa nähdä varhaisnuoriso- ja nuorisotyössä niitä perhe- ja päiväkerhoissa tapaamiani lapsia, joista oli kasvanut seurakuntanuoria, Oili Ijäs muistelee.

Kyllähän me nyt legendaarinen kirkko-Anne tunnetaan, oli lohtajalaisten rippikouluikäisten vastaus kanta-Kokkolassa asuvalle Annen samanikäiselle siskontytölle.
Voi perustellusti sanoa, että Anne ja Oili ovat kasvattaneet lähes kaikkia lohtajalaislapsia 1980-luvulta tähän päivään.
Naisten työuran alkuaikoina perhekerhoissa käyneet lapset ovat kasvaneet jo aikuisiksi ja tuoneet omat lapsensa ja lapsenlapsensakin Annen kerhoihin ja edelleen kouluikäisinä ja rippikoululaisina Oilin leireille.
– Olen tykännyt työstäni ja pitänyt sitä hyvin arvokkaana. Saan olla onnellinen, että olen saanut syntymään suhteen seurakunnan varhaiskasvatuksen piirissä kasvaneisiin lapsiin – vaikka moni kysyi minulta alkuun, että Et kai sinä lastenohjaajaksi jää?, Anne muistelee.
– Ihmisten kohtaaminen ja pienellä paikkakunnalla perheiden ja koulun kanssa tehty yhteistyö on ollut tärkeää. Olen saanut käyttää lahjojani – niin paljon kuin sielu sietää – kun olen saanut pitää työssäni evankeliumia esillä monin tavoin lasten ja nuorten parissa, Oili Ijäs lisää.

”Kaikkien lasten tulisi saada tietää,
että on olemassa joku, joka kantaa
heitä kämmenellään, myös lapsen Isää ja Äitiä.”

Anne Perander

Työkalut ja -tavat ovat vuosien saatossa muuttuneet, ja lapset vaihtuneet.
– Lasten pitkäjänteisyys ja keskittyminen on kaventunut, elämä on muuttunut lyhyempisykliseksi, mutta Raamatun kertomukset säilyvät ja pysyvät samana, Oili Ijäs summaa.
Naiset näkevät harmillisena sen kehityksen, miten kristinuskon opetus koulussa ja kunnan varhaiskasvatuksessa on vähentynyt.
– Kaikkien lasten tulisi saada tietää, että on olemassa joku, joka kantaa heitä kämmenellään, ja myös lapsen Isää ja Äitiä, Anne sanoo.
Kasvattajat toivoisivat yhteyden seurakuntaan jatkuvan sukupolvilta toisille.
– Aiemmin rippikoulussa kävi lähes sata prosenttia ikäluokasta, nykyisin Etelä-Suomen seurakunnissa tuo luku on vain 42 prosenttia. Kun 10–15 vuotta sitten kysyi koulun aamunavauksessa, kuinka moni on käynyt pyhäkoulussa, perhekerhossa tai seurakunnan leireillä, niin suuri osa nosti kättään. Jos ei ole tietämystä kristinuskosta, ei ole pohjaa, jolle rakentaa, Oili Ijäs tiivistää.

Raamatun kertomukset heräävät eloon

Oili Ijäs jäi eläkkeelle vuosi sitten lokakuussa. Anne Peranderin eläkepäivät alkavat juosta lokakuun ensimmäisestä päivästä lähtien, jolloin tulee kuluneeksi tasan 44 vuotta siitä, kun hän aloitti työt Lohtajan seurakunnassa. Oilin vuodet saman työnantajan palveluksessa hipovat myös neljääkymmentä.
Naisten työrupeamaan mahtuu viisi kirkkoherraa, tuhansia tutuksi tulleita lohtajalaislapsia ja -nuoria sekä lukemattomia työtunteja.

”Me kierrätimme ja hyödynsimme käytettyä tavaraa
jo ennen kuin koko kierrätys-sanaa käytettiin.”

Anne Perander

Ikimuistoisimpia kohokohtia molempien uralla ovat olleet Lohtajan seurakunnan tuvat täyteen vetäneet  pääsiäisnäytelmät, joihin Anne ja  kerhojen lapset tekivät lavasteita. Oili käsikirjoitti pääsiäisnäytelmiä ja -vaelluksia tai muokkasi näytelmätekstin valmiista käsikirjoituksesta. Hän myös ohjasi, ja rooleissa nähtiin työntekijöitä ja vapaaehtoisia.

– Avointen esitysten lisäksi oli useita esityksiä koululaisryhmille ja alle kouluikäisille. Joskus esityspaikkana oli kirkko ja sen ympäristö, jolloin kyliltä järjestettiin kyydit. Joskus esityksiä vietiin kirkosta kyläkouluille ja vanhusten laitoksiin, Oili muistelee.
Korona-aikana näytelmät videoitiin – osaavia kuvaajia, editoijia ja äänittäjiä löytyi vapaaehtoisista.
Niinä vuosina kun lapsia oli paljon, päiväkerhojen joulujuhlia pidettiin joka kylällä – niin Ala-Viirteellä, Väli-Viirteellä, Karhissa ja Marinkaisissa kuin kirkonkylälläkin.
– Ne olivat sellaisia yhteisponnistuksia, veivät paljon aikaa, mutta ovat jääneet tärkeinä mieleen.

Kun naiset aloittivat työt Lohtajan seurakunnassa, Anne lokakuussa 1979 ja Oili kesäkuussa 1983, oli kirkkoherrana Mikko Himanka.
– Hän oli edelläkävijä ja esikuvani. Lohtajan seurakunnan kasvatustyössä toimintaa väritettiin jo tuolloin draamalla, kun erilaista luovaa ilmaisua ei kovin yleisesti muualla seurakunnissa käytetty, Oili kertoo.
Raamattuopetus on säilynyt naisten mukaan vahvana Lohtajan seurakunnan kasvatustyössä Mikko Himangan ajoista lähtien.
– Monesti myös kirkkoherra Tuomo Jukkola toi matkoiltaan erilaista tavaraa rekvisiitaksi näytelmiin ja askarreltavaksi kerhoihin. Me kierrätimme ja hyödynsimme käytettyä tavaraa jo ennen kuin koko kierrätys-sanaa käytettiin, Anne muistelee.
– Tavaraa oli aina tulossa ja menossa, varastoon ja sieltä kerhoihin askarreltavaksi. Sitä alkoi katsella ympärilleen ja huomasi miettivänsä, että Tuostahan voisi tulla hyvä seimi, tai tuosta saisi tehtyä Jerusalemin muurit, Anne muistelee.

Artikkeli Koko kylän kasvattajat julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Ahvenlampi sijaitsee Ullavassa, noin 30 kilometrin päässä Kokkolan keskustasta. Ahvenlammen vanhat mäntykankaat täyttävät METSO-ohjelman luonnonsuojelukriteerit.
Suojeltavalla alueella pitää olla erityinen luontoarvo, esimerkiksi vanha metsä, että se hyväksytään METSO-ohjelmaan.
– Ahvenlammen metsä on suurimmaksi osaksi yli 150-vuotiasta, tietää seurakuntayhtymän metsätyöryhmässä mukana ollut Jukka Paananen.
– Erityisesti Länsi-Suomessa on vanhaa metsää vain vähän, sillä yleensä metsä päätehakataan 70–90-vuotiaana.
Paananen mainitsee, että vanhoissa metsissä viihtyvät muun muassa kuukkelit.
– Meillä on kristittyinä vastuu luomakunnasta. Tehtävämme on viljellä ja varjella maata. Siksi on tärkeää, että myös seurakunnassa halutaan turvata luonnon monimuotoisuutta ja estää esimerkiksi lajikatoja.

”Metsänhoidossa kohteen luonto-arvot voivat mennä sen taloudellisten arvojen edelle.”

Hannu Hyvärinen
tekninen isännöitsijä

Kokkolan seurakuntayhtymä on Suomen seurakuntatalouksista suurin metsänomistaja. Se hoitaa metsiään vastuullisesti.
– Metsänhoidossa kohteen luontoarvot voivat mennä sen taloudellisten arvojen edelle. Seurakuntayhtymän kiinteistöstrategiassakin painotetaan luontoarvojen kunnioitusta sekä metsien monimuotoisuuden edistämistä, kertoo Kokkolan seurakuntayhtymän tekninen isännöitsijä, METSO-ohjelman toteuttamisessa mukana ollut Hannu Hyvärinen.
Luontoa ei suojella pelkästään luonnonsuojelualueilla, vaan luonnon monimuotoisuuden vaaliminen on myös osa metsänhoitoa.
– Vaikka metsiä hoidettaisiin talousmetsäperiaatteella, voidaan luonnon monimuotoisuutta edistää esimerkiksi suoja-alueilla, riistatiheiköillä ja tekopökkelöillä, täsmentää Jukka Paananen.
Metsätalous ja luonnon suojelu eivät siis ole vastakkaisia vaihtoehtoja.

Luonnonsuojelualue ei vaikuta jokamiehenoikeuksiin.
– Päinvastoin, alue on tarkoitettu kaikkien virkistymiseen. Sitä voi käydä ihailemassa vapaasti, Jukka Paananen rohkaisee.
Ahvenlammen suojelualueen läpi kulkeva metsäautotie on erotettu rauhoitetusta alueesta.

”Meillä on kristittyinä vastuu luomakunnasta.”

Jukka Paananen

Ahvenlammen suojelupäätös lähti liikkeelle, kun Metsänhoitoyhdistys Keskipohja vinkkasi Kokkolan seurakuntayhtymän metsätyöryhmälle Ahvenlammen erityisestä luontoarvosta. Yhteinen kirkkoneuvosto päättikin vuonna 2021 jättää alueesta luonnonsuojeluhakemuksen.
Vuoden 2022 kesäkuussa Etelä-Pohjanmaan ELY-keskus ilmoitti Ahvenlammen alueen sisältävän METSO-ohjelman kriteerit täyttäviä luonnonsuojelullisesti arvokkaita kohteita, joten yhteinen kirkkoneuvosto teki suojelupäätöksen.

METSO-ohjelma

• vapaaehtoinen ohjelma, jonka kautta voi suojella ja hoitaa metsiensä luontoarvoja: turvata luonnon monimuotoisuuden säilymistä
• tavoitteena on varmistaa, että Suomessa kasvaa jatkossakin sellaisia metsiä, joissa myös uhanalaiset ja taantuneet eliölajit voivat elää
• METSO-kohteeksi tarjottu metsä arvioidaan sen perusteella, millaista puustoista elinympäristöä se edustaa sekä millaisia luonnon monimuotoisuudelle tärkeitä rakennepiirteitä siinä on
• ELY-keskus vastaa METSO-ohjelman toteuttamisesta, tekee suojelupäätökset ja maksaa puuntuotannon tulonmenetyksistä korvauksen
• suojelupäätös voi olla määraikainen tai lopullinen
• maanomistajuus säilyy suojelusta huolimatta

Lähde: mmm.fi/metso-ohjelma

Artikkeli Seurakunta kunnioittaa luontoa julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Diakonisessa hoitotyössä nostetaan esille myös ihmisen henkinen terveys. Henkinen terveys sisältää ihmisen pyhiksi kokemia asioita, arvoja ja asenteita sekä olemassaoloon eli eksistentialistisuuteen liittyviä käsityksiä.
Ihmisen olemassaolon pohtimiseen liittyvät muun muassa omaan identiteettiin, toivoon, epätoivoon, syyllisyyteen, sovintoon, kärsimykseen ja kuolemaan liittyvät asiat. Nämä nousevat usein pinnalle ihmisen kohdatessa oma tai läheisen vakava sairastuminen tai kuolema.
Henkinen terveys on ihmisen voimavara, joka auttaa yksilöä sopeutumaan ja selviytymään elämän haasteissa.
Henkisellä terveydellä on myös yhteys koettuun elämänlaatuun ja tunne-elämän tasapainoon.
Henkistä terveyttä tukemalla pystytään vahvistamaan kokonaisvaltaista hyvinvointia sekä tukemaan ihmisen elämänhallinnan selviytymisen kokemusta.
Esimerkiksi saattohoidossa olevien asiakkaiden elämän luopumiseen liittyvän epätoivon hetkillä tutkitusti auttoi vakaumusta kunnioittava hengellinen ja henkinen tukeminen.

Diakoninen hoitotyö tarkoittaa ihmisen kokonaisvaltaisen
hyvinvoinnin tukemista, jossa huomioidaan myös ihmisen henkiset ja hengelliset tarpeet.

Diakonisen hoitotyön asiantuntija on myös vuorovaikutuksen osaaja, joka kykenee kohtaamaan erilaisista lähtökohdista tulevia ihmisiä heidän elämänhaasteissaan.
Sairaanhoitaja-diakonissa koulutukseen sisältyy omien arvojen ja vakaumuksen perusteiden pohtiminen, joka kasvattaa itseymmärrystä omasta arvomaailmasta.
Ihmisen tuntiessa omien arvojensa perustan, hän kykenee paremmin kohtaamaan myös toisen ihmisen pohdinnat liittyen hänen arvioihinsa ja henkilökohtaisen uskon kysymyksiin.
Tämä on myös erityistä hoitotyön ammatillista osaamista, jota tarvitaan esimerkiksi muistisairaiden hoitotyössä ja saattohoidossa.

Hengellisyys ja henkisyys ei ole sidottua vain evankelis-luterilaisen tai kristillisen uskon näkemyksiin.
Diakonisen hoitotyön asiantuntijalla on myös uskonnonlukutaitoa ja ammatilliset valmiudet kohdata muun kuin kristillisen vakaumuksen omaavia ihmisiä.
Oleellista on toisen ihmisen arvostus, vakaumuksen kunnioittamien ja keskustelu asiakkaan lähtökohdista käsin.
Toivottavasti jatkossa sairaanhoitaja-diakonissojen asiantuntijuutta pystytään hyödyntämään laajasti terveydenhuoltoalan eri hoitoyksiköissä asiakkaiden hyvän, kokonaisvaltaisen hoidon edistämiseksi.

Lähteet

• Karvinen, I., Lipponen, V., &
  Sipola, V. (2020). Vakaumuksen ja uskon kunnioittaminen sosiaali- ja terveydenhuollossa. Kirkkohallitus, Diakonia ja sielunhoito.
• Rättyä, L. (2020) Diakonisen hoitotyön periaatteet ja sisältö. Teoksessa Gothóni, R., Malkavaara, M., Rättyä, L., Thitz, P., & Valtonen, M. (toim.). Diakonisen hoitotyön perusteet ja käytäntö. Diakonia-ammattikorkeakoulu.
• Sipola V. (2022) Henkinen terveys. Teoksessa Absetz, P., Rautava, P., Patja, K., & Ripatti-Toledo, T. (toim.) Terveyden edistäminen. Kustannus Oy Duodecim.

Syyskuun 1. päivänä vietetään Diakonian viran päivää eli D-dayta, jolloin Diakoniatyöntekijöiden Liitto palkitsee ansioituneita diakoniatyöntekijöitä.

Artikkeli Jokainen kohdataan ihmisenä julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Eelin kuolema muutti Syrjälän perheessä aivan kaiken.
– Se oli kuin ydinpommi, mitään ei jäänyt jäljelle. Lapsen kuoleman jälkeen kaikki on rakennettava uudestaan, aivan alusta. Myös oma minuus pitää rakentaa uudelleen. Emme ole enää ne Marjo ja Tommi, jotka olimme ennen Eelin kuolemaa.
Mutta vanhemmat uskovat, että tuskankin keskellä Luoja luo uutta.
– Olemme päättäneet luottaa Hänen käsikirjoitukseensa, vaikka joudumme sisäisesti invalideina kulkea lopun elämämme. Usko Eelin tapaamisesta Taivaassa antaa toivoa laittaa jalkaa toisen eteen täällä elävien maassa kulkeville, mutta kipua ja pohjatonta ikävää se ei vie pois, Marjo ja Tommi Syrjälä sanovat.

”Lapsen kuolema ei koskaan vanhene. Hän on mukana aina, kaikissa asioissa, joka hetki.”

– Tommi Syrjälä

Eeli Syrjälä ajautui itsemurhaan 20-vuotiaana, vaikka hänen elämässään kaikki näytti ulospäin menevän hyvin.
Nuori mies oli juuri saanut opiskelupaikan Tampereelta. Hän työskenteli erityisluokan koulunkäyntiavustajana samassa kälviäläiskoulussa, missä isä Tommi oli luokanopettajana.
Kotoaan Eeli oli saanut paljon rakkautta. Nelilapsisen perheen toiseksi nuorimmainen ei ollut erityisnuori. Hänellä ei ollut huume- tai alkoholiongelmaa.
– Eeli oli urheilullinen, hyväsydäminen ja lämmin nuorimies, jolla oli suunnitelmia ja unelmia, äiti muistelee.

Lukiossa Eeli sairastui masennukseen, mutta puolen vuoden hoitojakson jälkeen käynnit nuorisopsykiatrian poliklinikalla päättyivät.
-Eelin sairauden vakavuutta ei nähty. Kesäkuussa 2020 hän näytti voivan vielä hyvin. Heinäkuun alussa hän kertoi lääkärille itsetuhoisista ajatuksistaan ja unettomuudestaan. Eeli ei saanut minkäänlaista apua Tampereen yliopistollisen keskussairaalan psykiatriasta, ei lääkeapua eikä psyykkistä tukea, ei mitään! Hänet jätettiin täysin yksin, vaikka hän oli vakavasti ja akuutisti sairastunut. Elokuun toinen päivä hän hyppäsi junan alle, Marjo Syrjälä kertoo.
Äiti on maalannut mielessään pojastaan kuvan kuoleman hetkellä.
– Eeli seisoo raiteilla kädet kohotettuna kohti Taivasta, jonne taivaallinen juhlapöytä aterioineen on katettu. Pöytäliinan helmat koskettavat jo raiteita, kun Taivaan enkelit, Jeesus, Jumala ja vuosi sitten kuollut äitinikin ottavat hänet vastaan.

”Pidän surustani kiinni kuin murrosikäinen; puhun surustani enkä luovu siitä, sillä se on rakkautta omaan lapseeni.”

– Marjo Syrjälä

Marjo-äiti puhuu itsemurhaan ajautumisesta.
– En pysty enää sanomaan, että joku teki itsemurhan, siihen ajaudutaan. Sellainen ihminen on sairas, jolle kuolemakin on vapautus. Eelin sairaus ja hänen kokemansa tuska ja kipu, johon ei saanut apua, vaikka sitä haki, ylitti kaiken inhimillisen sietokyvyn. Itsemurhaan ajautuvan kognitiivinen ajattelu ei toimi. Eeli kuoli psyykkiseen sairaskohtaukseen, äiti sanoo.
Valvira on vahvistanut Eeli Syrjälän hoidotta jättämisen hoitovirheeksi.
Syrjälät ovat oman surunsa keskellä halunneet selvittää poikansa kuolemaan johtaneita syitä siksikin, ettei sama hoitovirhe toistuisi. He eivät kuitenkaan koe vihaa tai katkeruutta.
-Viha vaatii voimavaroja. Enemmän suren yhteiskuntamme tilaa ja sitä, että nuori ei välttämättä saa apua mielenterveyteensä edes akuutissa hädässä. Olen myös kysynyt Jumalalta, miksi annoit meille näin vaikean tien, vaan Kaikkivaltiaan edessä olen ymmärtänyt oman pienuuteni, Marjo Syrjälä sanoo.
– Joudun käymään Herrani kanssa kamppailua. Hän on ainoa, joka voi tällaisen kestää, Tommi Syrjälä lisää.

Pääsiäisen sanoma koskettaa Marjo ja Tommi Syrjälää tavalla, jota he eivät osanneet kokea ennen Eelin kuolemaa.
– Mariakin oli äiti, jonka poika kuoli ristillä. Menetyksemme ja kärsimyksemme kautta olemme osallisia Kristuksen kärsimyksestä. Äidin sydän on särkynyt. Suru, kipu ja tuska ovat läsnä joka päivä. Mutta elämässä auttaa tieto siitä, että me näemme vielä Eelin kanssa Taivaassa, Marjo Syrjälä uskoo.
-Pääsiäinen on todellisuudessa portti elämään. Pääsiäisen sanoman ydin on, että Jeesus kuoli, mutta Hän voitti kuoleman vallan ja Hän elää. Näin se on lapsemmekin kohdalla! Eelikin elää, vanhemmat iloitsevat.
Heille Jeesuksen kärsimys tulee pääsiäisenä aivan iholle.
– Kun Eeli muutti Taivaaseen, myös osa minusta muutti Taivaaseen. Paradoksaalista on se, etten olisi ikinä voinut kuvitella avaavani ”taivastietoisuuttani” tai tuovani lohtua muille. Olen aina pelännyt kuolemaa. Piti tapahtua jotain vielä hirveämpää, jotta voittaisin kuoleman pelon, Marjo Syrjälä kertoo.
Hän sanoo Jumalan tehneen työtään hänessä.
-Eelin kuolemasta alkoi uusi loppuelämäni, olen sen alussa. Mutta toisaalta elämästä on tullut merkityksellisempää – syvempää ja korkeampaa.

”Jos joku kysyy Eelistä, sydämeni murenee onnesta. Eeli elää toisessa todellisuudessa, jonne Jeesus on väylä olla
yhteydessä hänen kanssaan.”

– Marjo Syrjälä

Eelin vanhemmat ovat saaneet paljon tukea, apua ja myötätuntoa osakseen. He ovat kiitollisia Mieli ry:n vertaiskursseista, psykoterapiasta sekä hyvistä ystävistä, joilta ovat saaneet empatiaa ja ymmärrystä.
Marjo on myös työstänyt suruaan kirjoittamalla. Hän on kirjoittanut Instagram-tililleen Eelistä, surusta, menetyksestä, kuolemasta, Taivaasta ja jakanut myös paljon kuvia Eelistä.
– Jos en olisi saanut niin paljon positiivista palautetta postauksistani, en olisi varmaankaan jatkanut kirjoittelua. Kirjoitan lohduttaakseni itseäni ja yllätyksekseni olen saanut paljon kiitosta siitä, että lohdutan teksteilläni myös muita.

Tommille voimaannuttavaa on metsäkirkko, jonne hän menee hiljentymään ja juttelemaan Jumalan kanssa.
– Niin kuin minä otin Eelin syliini – niin minä otan teidät syliini ja kannan teitä, Tommi kertoo Herran häntä puhutelleen.
Hän muistelee useita ihmeellisiä, luonnossa tapahtuneita asioita Eelin kuoleman jälkeen, jotka hän kokee Jumalan johdatukseksi.
Viikko Eelin kuoleman jälkeen Tommi tapasi Harrbådan metsäreitillä saman tutun naisen, jonka hän oli viikkoa aiemmin tavannut ihan samassa paikassa.
-Kerroin hänelle poikamme kuolemasta ja siitä, miten se oli tapahtunut samaan aikaan kun edellisen kerran tapasin tämän Enkelinaisen metsässä.
Tutulla metsäreitillä Syrjälät tapasivat myös Eelin opettajat, Sirkku Lähdesmäen ja Tommi Nurmen, jotka sävelsivät ja sanoittivat Eelille laulun Jeesuksen sylissä.
– YouTubesta löytyvän laulun sanat Olet turvassa taivaan, aina meitä lähellä lohduttivat alun shokissa.
Tommi – toiselta nimeltään Tuomas – kertoo suunnanneensa usein itkemään meren rantaan, Punakallioille. Rantakallioilla sudenkorento istui Tommin polvelle ja hän muistaa ajatelleensa, että ”eipä ole koskaan aiemmin 50-vuotisen elämäni aikana sudenkorento vielä istunut polvellani”.
Myöhemmin metsäkirkossa Tommi sanoo Herran kysyneen häneltä: ”Muistatko kun lähetin sen sudenkorennon sinun polvellesi?”
Sudenkorennon elämä kestää vain pari päivää, mutta on silti merkityksellinen ja kokonainen.
Pari viikkoa myöhemmin perhonen istui Tommin takille metsäkirkossa.
– Minulla oli Eelin vanha takki päälläni ja suruvaippa laskeutui siihen. Kuten sudenkorennon elämä, perhosenkin elämä on lyhyt mutta täysi, Tommi Syrjälä avaa.
Tommin pyöräillessä Eelin kuoleman jälkeen kaupunkiin, sudenkorento lensi hänen edellään sadan metrin matkan, kun se yhtäkkiä muutti suuntaa ja jäi auton alle.
– Se oli kuin Eelin kuolema, Tommi-isä huokaa.
Eeli Syrjälän hautakiveä koristaakin sekä perhonen että sudenkorento.

”Pääsiäisen sanoman ydin on se, että Jeesus kuoli, mutta Hän voitti kuoleman vallan ja Hän elää. Näin se on lapsemmekin kohdalla; Eelikin elää! Marjo-äiti tuntee Eelin kärsimyksen kehossaan ja mielessään. Eläytyminen Jeesuksen kärsimykseen tulee pääsiäisenä aivan iholle.”.”

– Marjo Syrjälä

Oman lapsen kuolemaan ei voi varautua. Eikä lapsen kuolema koskaan vanhene.
– Hän on mukana aina, kaikissa asioissa, joka hetki, Tommi Syrjälä sanoo.
– Niin kauan kuin elän – suren. Vain lapsensa menettäneet voivat sen ymmärtää, Marjo Syrjälä lisää.
Vaikka suru ei poistu vanhempien elämästä, iloakin voi kokea. Surukohtauksia tulee yhä, mutta Tommi kertoo niiden aiheuttamien fyysisten tärinöiden vähän laantuneet.
Marjo Syrjälälle suru on rakkautta.
– Suurin oivallukseni oli se, kun ymmärsin, että minun ei tarvitse toipua surusta, sitä ei tarvitse paketoida minnekään ja saada valmiiksi. Suru saa olla. Hyvä suru kantaa. Kun suren, kohtaan Eelin ja voin pitää häntä lähelläni. Kaikki se aika, kun suren, olen yhdessä Jumalan ja Eelin kanssa, Marjo Syrjälä kuvaa.
Hänen yksi suurimmista peloistaan oli se, ettei Eelin kuoltua kukaan enää puhuisi hänestä.
– Jos joku kysyy Eelistä, sydämeni murenee onnesta. Eeli elää toisessa todellisuudessa, jonne Jeesus on väylä olla yhteydessä hänen kanssaan.

Yrttitarhasta tyhjälle haudalle

Matti Aho, teksti

Hiljaisella viikolla seuraamme raamatuntekstien avulla Vapahtajan viimeisiä hetkiä ennen hänen kuolemaansa.
Miten Marian, Jeesuksen äidin, tuska olikaan sietämätöntä! Kuinka Pietari murtui, kun tajusi kieltäneensä Vapahtajansa ja mikä olikaan Juudaksen kohtalo! Se, mikä oli ollut elämässä tärkeintä, oli nyt menetetty.

Kristilliseen perinteeseen kuuluu eläytyminen noihin kertomuksiin. Ihmettelemme sydämessämme, miten paljon Jeesus suostuikaan syntiemme tähden kärsimään. Oma syyllisyys puristaa rintaa.
Mutta pääsiäisen vietto ei kuitenkaan pääty Jeesuksen kuoleman muisteluun, vaan se jatkuu parin päivän syvän surun jälkeen ylösnousemuksen ihmeen juhlintana.

Jokaisen ihmisen elämään kuuluvat ilon ja surun hetket. Raskaan surun keskellä kysymme: Miksi Jumala sallii tämän?
Selkeää vastausta ei löydy. Epätietoisuuden sumu täyttää mielen. Suru ei hellitä otettaan.

Jeesus huusi ristillä: Jumalani, miksi hylkäsit minut?
Hän menetti hetkeksi uskonsa rakastavaan Isään ja silti Jumala herätti hänet pääsiäisaamuna.
Pietari petti opettajansa, mutta sai silti myöhemmin tehtävän seurakunnan johtajana.
Evankeliumin tärkein viesti onkin siinä, että Jumala ei syytä meitä virheistämme, rikkomuksistamme ja synneistämme. Niistä on seurauksensa tässä elämässä, mutta se ei ole Jumalan rangaistusta. Jeesus on jo kärsinyt rangaistukset meidän puolestamme.

Sureva ihminen elää oman elämänsä ”hiljaista viikkoa”. Samaistumiskohtia Jeesuksen kärsimystiehen voi löytyä useitakin – varsinkin hänen läheistensä tuntemuksiin. Ja ainakin osittain samat asiat myös auttavat surussa eteenpäin, pimeydestä valoon.
Jeesuksen läheisille Hänen elämänsä kokonaisuus alkoi avautua. Muistelu oli tärkeää. Ystävyys ja kokemusten jakaminen lohduttivat. Tyhjästä rististä tuli ylösnousemuksen tunnus, joka muistuttaa samalla Jeesus Nasaretilaisen koko elämästä.

Murheiden ja kärsimysten keskellä meitä ei ole jätetty yksin. Jumala johdattaa, pitää huolta, antaa toivoa. Hän kehottaa myös meitä kantamaan toistemme taakkoja ja ottamaan vastaan sitä tukea, mitä lähimmäisiltämme saamme.
Rakkaus on suurin vastavoima kaikelle kärsimykselle yksittäisen ihmisen elämässä, perheessä, yhteiskunnassa, ihmiskunnassa, maailmassa.

Artikkeli Siinä sylissä saamme edelleen olla julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Menetyksiä on monenlaisia. Jotkut voivat tulla odottamatta, toisiin on voinut saada aikaa valmistautua.
Suremiselle ei ole olemassa oikeaa kaavaa. Jokaisella on oikeus surra omalla tavallaan ja omaan tahtiin.

Kokkolalaisille sisaruksille Auli-Maritta Ruuskaselle ja Anne Laineelle suru on tuttu kumppani. He ovat menettäneet viime vuosina veljensä sekä molemmat vanhempansa. Ruuskaselta on kuollut myös kaksi muuta läheistä.
He tietävät, että jokainen menetys ja luopuminen jättää jäljen.
– Jokin meissä muuttuu, asettuu uuteen asentoon.
Yhteisen ajan rajallisuus tuli tietoisuuteen läheisten vielä eläessä, heidän sairauksiensa myötä.
– Halu olla läsnä loppuun saakka sai meidät matkaamaan läheisten luokse pitämään huolta, vuosien ajan, sisarukset kertovat.
– Huoli oli jatkuvasti läsnä. Sitä ikään kuin lipui hiljaisessa luopumisen virrassa kohti väistämätöntä.
Ruuskasen ja Laineen mielestä on tärkeää puhua asioista eläessä, ettei kuoleman edessä tarvitse murehtia puhumattomia lauseita.
– Niin paljon kuitenkin aina jää sanomatta.
– Kun läheisen menettää odottamatta, ymmärtää, kuinka tärkeää onkaan ollut sopu läheisen kanssa.

Edes sisarusten suru ei välttämättä tunnu eikä näytä samanlaiselta. Jokaisen surulla on omanlaisensa kasvot.
– Tuskinpa geeneihinkään on kirjoitettuna surun kaavaa, Ruuskanen ja Laine pohtivat.
– Siinä missä toisen suru on hiljainen, voi toisen surusta kuulua huuto. Yhteisen luopumisen taipaleen aikana voi toki suremiseenkin muodostua yhteneväisiä ajatuksia ja tunteita, samankaltaisuutta. Sanatonta ymmärrystä toisen suremista kohtaan.

Auli-Maritta Ruuskanen on pukenut surunsa toivon viittaan.
– Suruni on sävyltään valoisa, toivon ja uuden kasvun ryytimaa. Lopullisuuden sijaan annan menetetyilleni linnun muodon ja tervehdin niitä kohdatessani.
– Välillä kuitenkin suru tuntuu syvänä kipuna, ja kyynelten virta kastelee kasvoni. Silloin suru maistuu suolaiselta, loputtomalta. Mutta kyyneleet pesevät pois synkimmän, ja suru saa uuden muodon, se tuntuu taas kevyemmältä kantaa.

Anne Laine kertoo tuntevansa surun koko kehossaan. Tunteen lisäksi surulla on usein myös värinsä, tummasta vaaleaan kirkkaseen.
– Joskus suru tuntuu valtavana painona ja puristavana tunteena, jonka alle kutistuu. Toisinaan taas suru pulppuaa keveytenä, ilona ja helpotuksena.
Laine uskoo, että jokainen tunne, itku, nauru ja kaipaus ovat oikeita, juuri siihen hetkeen sopivia.
– Joskus tarve puhua, soittaa ja tavata on niin suuri, että se sattuu. Silloin ääneen lausutut sanat helpottavat. Ajatus siitä, että he kyllä kuulevat ja näkevät kaiken, mikä on tarpeellista, tuo lohtua ja turvaa.

Surevan kohtaaminen voi tuntua monen mielestä vaikealta. Ei tiedä, mitä kuuluisi sanoa tai miten toimia. Silloin saattaa tehdä mieli vältellä tapaamista.
Ruuskanen ja Laine rohkaisevat lähestymään surevaa avoimesti ja suorilla kysymyksillä. Sureva tarvitsee usein toisten läsnäoloa ja kuuntelevia korvia.
– Joskus on tarpeen antaa myös tilaa ja aikaa, mutta senkin tarpeellisuudesta voi kysyä suoraan surevalta, pelkäämättä, osaako käyttää oikeita sanoja.

Koronarajoitukset ovat kutistaneet monet hautajaiset pieniksi, lähipiirin hetkiksi. Näin kävi myös Ruuskasen ja Laineen läheisten hautajaisissa, joista kahdet osuivat koronarajoitusten aikaan. Sisaruksista tämä pienimuotoisuus tuntui oikealta.
– Pienen joukon lämpö ja läheisyys tuntuivat helpottavalta. Sai tilaa surra ja hyvästellä läheiset omana itsenään ja huomioida ympäristöä vain sen verran kuin juuri silloin jaksoi.
– Uskomme että rauhallinen, pieni muistohetkemme oli omiaan tukemaan matkaamme eteenpäin levollisin mielin, vahvistuen toinen toisistamme.

Läheisten muistolaatat ovat hautausmaan paadessa.
– Se on meille paikka, jossa voi käydä niinä hetkinä, jolloin sydän niin tahtoo.
– Tärkeintä on kuitenkin tiedostaa, että ajatukset ja kynttilät voi sytytellä, missä tahansa ja milloin tahansa.

Artikkeli Surulla on monet kasvot julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Keski-Pohjanmaan keskussairaalassa potilaita, omaisia ja sairaalan henkilökuntaa tukevat sairaalapapit Anne Peltomaa ja Matti Aho. Kummallakin on vankka kokemus sairaalasielunhoidosta. Molemmat ovat toimineet sairaalapappina noin 20 vuotta.
Henkilökohtaiset keskustelut ja rukoushetket, saattohartaudet sairaalan kappelissa, ryhmäkeskustelut, hartaustuokiot, kirkolliset toimitukset sekä työnohjaukset rytmittävät sairaalapappien työviikkoja.
– Yleensä aamulla ei vielä tiedä, mitä päivä tuo tullessaan. Tapaamiset voivat olla ennalta sovittuja tai päivystysluonteisia, kertoo Matti Aho.
– Kuuntelun lisäksi olemme valmiita yhdessä pohtimaan elämää. Kohtaamme ihmiset lähimmäisinä, kanssakulkijoina.
Keskustelun aiheet nousevat asiakkaan tarpeista. Aiheet voivat risteillä maan ja taivaan väliltä.
Ahon mukaan aiheet liittyvät usein omaan tai läheisen hyvinvointiin, mutta joskus käydään läpi vaikkapa harrastuksia, läheisiä ihmissuhteita, hengellisiä kysymyksiä tai elämänkokemuksia aivan lapsuudesta asti.

Sairaalasielunhoito toimii yhteistyössä sairaalan hoitohenkilöstön kanssa.
– Kokonaisvaltaiseen hoitoon kuuluu myös potilaan hengellisten ja eksistentiaalisten kysymysten huomioiminen. Se on juuri sairaalasielunhoidon erityisalaa, Aho täsmentää.
Sairaalan henkilökunta toimiikin usein tärkeänä linkkinä avun tarvitsijoiden ja sairaalapappien välillä. Lääkäri tai sairaanhoitaja voivat rohkaista keskusteluun ja tarjota sairaalapapin palveluita potilaalle.
– Joskus mielenpäällä on asioita, joita ei voi tai halua jakaa läheisten kanssa. Silloin ulkopuoliselle on helpompi puhua. Sairaalapapilla on vaitiolovelvollisuus, mikä tarkoittaa myös sitä, että keskusteluja ei kirjata ylös, Anne Peltomaa muistuttaa.
– Eikä sen tarvitse olla edes iso asia. Riittää, että haluaa jutella. Me olemme sitä varten, Aho lisää.

”Lohtu ei ole aina sanoissa, vaan läsnäolossa. Toivon sanoma on aina läsnä.”

Anne Peltomaa
sairaalapastori

Sairaus ja kuoleman läheisyys herättävät ihmisissä sellaisia kysymyksiä, joita ei normaalin arjen keskellä tule ajatelleeksi.
– Kun joudutaan tunnustamaan oma heikkous oman tai läheisen sairastumisen myötä tai läheisen kuoltua, silloin voidaan kaivata hengellistä tukea, rukousta yhdessä toisen kristityn kanssa ja Jumalan läsnäolon kokemista, tietää Aho.
Sairaalasielunhoidon tehtävä on tarjota lohtua sitä tarvitsevalle.
– Joku viisas on sanonut, että lohdutus on ei-lohduttamista. Lohtu ei ole aina sanoissa, vaan läsnäolossa. Toivon sanoma on aina läsnä, Peltomaa toteaa.
– Lohduttaminen on suostumista siihen, että en pysty enempää, mutta tahdon olla tukenasi ja ottaa kannettavakseni sen osan taakastasi, mitä pystyn ottamaan, Aho lisää.
– Joillekin ihmisille myös raamatunluku, virsi ja rukous ovat suuri lohdutus: Jumala on tässä hetkessä lähellä.

Kohtaamisten voisi luulla olevan useimmiten surun sävyttämiä. Sairaalapapit näkevät kuitenkin asian toisin, tai laajemmin. Heidän mielestään kaikki kohtaamiset ovat ainutkertaisia.
– Tapahtuupa kohtaaminen osastolla, käytävällä, Hiljaisessa huoneessa, kappelissa, papin työhuoneessa tai asiakkaan kodissa, yhdistävänä tekijänä on se, että siinä hetkessä olemme vain häntä varten, pohtii Aho.
– Ahdistunut ihminen saa helpotusta oloonsa, kuoleva potilas henkäisee viimeisen kerran rukoushetken aikana, työhuoneen avautuvasta ovesta tulee sisään onnellinen äiti vastasyntyneen lapsensa kanssa. Kyllä näistä ja monista muista kohtaamisista jää jälki omaankin sisimpään.
Peltomaan mielestä kohtaamiset voivat olla joskus ahdistuksen tai pelon sävyttämiä, mutta usein myös ilon ja toivon.
– Sairaalassa on paljon iloisiakin asioita. Hoidot auttavat ja helpottavat. Diagnoosin saaminen ja syyn löytäminen on monelle myös helpotus. Vaikka sairaalapappi mielletään kuolemaan ja suruun, on kohtaamisissa kuitenkin usein enemmän naurua kuin itkua.

Rukous on tärkeä, paljon käytetty työkalu.
– Ennen kuin astun potilashuoneeseen tai menen kriisi-istuntoon, vedän syvään henkeä ja pyydän mielessäni, että Jumala ohjaisi sanojani ja toimintaani tulevassa kohtaamisessa. Hiljennyn myös viikoittain Hiljaisessa huoneessa sinne jätettyjen esirukouspyyntöjen kanssa, Aho kertoo.
– Monelle ihmiselle rukous on luonteva ja tärkeä tapa kokea hyvän Jumalan läsnäolo elämässään.
Myös Anne Peltomaalla rukous kulkee koko ajan mukana. Joskus enemmän vain huokauksena kuin ääneen puhuttuna.

”Monelle rukous on luonteva tapa kokea Jumalan läsnäolo.”

Matti Aho
sairaalapastori

Sairaalasielunhoito alkoi Keski-Pohjanmaan keskussairaalassa 50 vuotta sitten. Yhteiskunta on muuttunut puolen vuosisadan aikana merkittävästi, niin myös sairaala, joka on nyt paljon isompi.
– Nyt hoitoa saadaan useampiin eri sairauksiin ja hoitojaksot ovat lyhentyneet.
– Muutosten keskellä sairaalasielunhoitokin pyrkii vastaamaan ihmisten avuntarpeeseen nykyaikana hyväksi koetuilla keinoilla. Siksi päivitämme osaamistamme ja osallistumme erilaisiin sielunhoidon koulutuksiin.
Sairaalasielunhoidon perusajatus on kuitenkin pysynyt samana: ”Valo loistaa pimeydessä! Pimeys ei ole saanut sitä valtaansa.”
– Sairaalasielunhoidon tehtävänä on tukea ja rohkaista tukemaan niitä, jotka tukea tarvitsevat.

Lähimmäisen kuolema tai sairaus voivat hämmentää. Aihe voidaan kokea vaikeaksi, eikä tiedetä, kuinka lähestyä menetyksen tai kipeän asian kohdannutta.
Sairaalapapit rohkaisevat kuitenkin läsnäoloon. Pienikin huomioiminen voi olla surevalle tai sairaalle tärkeä asia. Hän kaipaa sitä, että joku välittää ja pysähtyy kysymään: ”Kuinka voit?” ja on valmis kuuntelemaan hetken tai olemaan hiljaa vierellä.
– Ei kuuntelijan tarvitse olla ammattilainen, ihmisenä oleminen on tärkeintä. Siinä voi yhdessä itkeä ja ihmetellä elämää, Aho rohkaisee.
Peltomaa muistuttaa, että voi olla hyvä miettiä, miten haluaisi, että itseä kohdeltaisiin ja lähestyttäisiin, jos olisi samanlaisessa tilanteessa.
– ”Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille.” (Matt 7:12).

Myös sairaalapappi tarvitsee tukea jaksaakseen.
– Pitää muistaa, että vaikka ottaa toisten kuormat vastaan, niistä pitää myös päästää irti. Siinä auttaa työnohjaus ja terapiakin. On tärkeää ylläpitää omaa henkistä ja fyysistä hyvinvointiaan, Peltomaa summaa.
– Hyvä työtoveri, perhe, rukous ja harrastukset, lisää Aho jaksamista edistävää listaa.
– Välillä on silti raskasta. Jatkuva sairauden ja kuoleman lähellä oleminen ei ole helppoa.
Työ itsessään toimii myös kiitoksena ja auttaa osaltaan jaksamaan.
– Tulee hyvä mieli, kun huomaa, miten ihmisen olo helpottuu keskustelun, rukoushetken tai ehtoollisen myötä: Sain olla välittämässä jotakin sellaista hyvää, jota ihminen juuri silloin tarvitsi, Aho iloitsee.

Artikkeli Sairaalapapit välittävät toivon sanomaa julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Läpikotaisin kokkolalaiseksi itsensä tunteva Emilia Teerikangas jättää seurakuntapastorin tehtävät Kokkolan suomalaisessa seurakunnassa. Lähtösaarnansa hän pitää kotikirkossaan syyskuun ensimmäisenä sunnuntaina, 5.9.2021.

Viimeisen kolmen vuoden ajan Centria-ammattikorkeakoulussa lehtorina toiminut Teerikangas irtisanoutui Kokkolan suomalaisen seurakunnan seurakuntapastorin virasta kesäkuussa.

-Kun Centrialla tarjoutui mahdollisuus lehtorin työhön, halusin siihen tarttua ja viihdyn Centrialla erinomaisesti, hän kertoo.

Kesäpappina Teerikangas on ollut mukana ripareilla, ja tehnyt myös joitain kirkollisia toimituksia.

– Juhlimme myös keskimmäisen lapsemme rippijuhlia kesällä. Muutoin kesä kului pääasiassa perheen kanssa mökkeillen, syyslukukautta etätyössä aloitteleva opettaja kertoo.

Hänelle itselleen luonteva paikka kotikirkon penkistä löytyy aina.

– Yhteys Kokkolan suomalaiseen seurakuntaan säilyy elämässäni – rooli vain on toinen, hän sanoo.

Pappeus on Emilia Teerikankaalle paljon enemmän kuin pappisviran hoitamista.

Teerikangas haki Kokkolan suomalaisen seurakunnan kappalaisen virkaa – kahdesti, mutta ei tullut valituksi.

Hän teki kirkollisvalituksen Pohjois-Suomen hallinto-oikeuteen molemmista viranhakuprosesseista. Ensimmäistä valintaa koskevasta hallinto-oikeuden päätöksestä neuvosto teki muutosvaatimuksen korkeimpaan hallinto-oikeuteen, mutta asiassa ei ole vielä ratkaisua.

Viranhausta valitusprosessiksi muuttuneen elämänvaiheen aikana Teerikangas sanoo käyneensä läpi niin monenlaisia tunteita, ettei vielä osaa kaikkea summata.

– Mutta päällimmäisenä ajatuksena kaikesta on ollut ja on edelleen se, miten raskas prosessi todella on. Olen myös surullinen siitä, miten prosessi raastaa omaa perhettä, läheisiä ja lukuisia seurakuntalaisia. Se tuntuu myös monella tapaa edelleen lähes epätodelliselta. En olisi koskaan kuvitellut olevani tällaisessa tilanteessa, Teerikangas summaa.

Samalla hän kertoo matkan varrella oppineensa paljon, ja toivoo, että joku merkitys kaikelle opitulle löytyy tulevaisuudessa.

”Koen, että papin tehtävässä tärkeää on välittää Jumalan rakkautta ja huolenpitoa kaikkiin tilanteisiin – niin iloissa kuin suruissa.”

Emilia Teerikangas

– Kaikissa asioissa kuitenkin yleensä on myös jotakin hyvää, ja tässä prosessissa itselleni on kirkastunut muun muassa se, kuinka arvokkaita ovat ne ihmiset, jotka ovat kulkeneet rinnalla. Hyvältä on tuntunut vahva tuki ja myötäeläminen, jota olen saanut seurakuntalaisilta – niin tutuilta kuin ihan tuntemattomiltakin.

Teerikangas miettii myös syitä, miksi hän on valitusprosessiin lähtenyt.

– Koen, että asia ei ole mennyt kaikilta osin oikein ja oikeudenmukaisesti, enkä voi sellaisessa tilanteessa antaa asian vaan olla, se on selvitettävä – vaikka se ei helppoa olekaan.

Pappeus on Emilia Teerikankaalle paljon enemmän kuin pappisviran hoitamista.

– Se on identiteetti. Virassa keskeiseksi nousee nöyrä asenne todella tärkeällä paikalla. Pappina saa olla mukana ihmisten monenlaisissa elämäntilanteissa, jotka voivat välillä olla myös todella raskaita.

– Mutta parasta ehkä kuitenkin on se, että papin virassa on itseään isommissa käsissä, mihinkään tilanteeseen ei tarvitse mennä yksin ja omin avuin vaan Jumala on mukana kaikessa.

Vaikka hän ei tällä hetkellä toimikaan papin virassa, säilyy pappeus hänessä aina.

– On mahdotonta sanoa, palaanko joskus papin virkaan – koskaan ei tiedä mitä tulevaisuus tuo.

– Tällä hetkellä en osaa kuvitella, että lähtisin Kokkolasta. Täällä on niin vahvasti juuret, ystävät ja perhe. Taidan olla ihan läpikotaisin kokkolalainen, hän nauraa.

Lähtösaarnapäivänä kirkolliskalenterissa aiheena on kiitollisuus, ja se on haikeuden lisäksi tunne, jota Emilia Teerikangas sanoo tuntevansa jättäessään seurakuntatyön.

– Se on mielestäni hyvä ydinsanoma niin lähtösaarnassa  kuin elämässä ylipäätään.

– Lähteminen ei ole helppoa. Seurakunta työyhteisönä on ihan omanlaisensa maailma, ja siinä on paljon sellaista, mitä jään kaipaamaan.

”Mieleen jäävät myös kaikki seurakuntalaiset, joiden kanssa on kohdattu monenlaisissa tilanteissa. Seurakuntayhteyshän meillä säilyy.”
– Emilia Teerikangas

– Työkavereita tottakai tulee ikävä – eikä vain lähimpiä kollegoita vaan koko yhteisöä hallinnosta hautausmaalle ja kaikkea siltä väliltä.

Mutta yhteistyö yhteisöpedagogikoulutuksen ja seurakunnan välillä jatkuu.

– Siitä olen erityisen iloinen.

Centria-ammattikorkeakoulussa yhteisöpedagogiksi valmistuvat opiskelijat saavat pätevyyden myös kirkon nuorisotyönohjaajan virkaan sekä seurakunnan lastenohjaajiksi. Nämä kirkolliset ja teologiset opit ovat Teerikankaan tonttia lehtorina.

– Koen, että seurakuntatyön tuntemus antaa sellaista käytännön tietoa ja osaamista, josta opiskelijatkin hyötyvät.

Amk-opiskelijoilta tai yhteisöpedagogeiksi valmistuvilta ei edellytetä kirkon jäsenyyttä. Alaa voi opiskella, vaikka tähtäin olisikin muualla kuin kirkon työssä.

– Koen, että voin olla tukemassa ja auttamassa opiskelijoita heidän matkallaan kohti omaa kutsumustyötään, eli tavallaan toteutan myös omaa kutsumustani, vaikka lehtorin tehtävässä olen enemmän teologi kuin pappi. Korkeakoulumaailmassa kun asioita ja ilmiöitä tarkastellaan työelämän, tutkimuksen ja teorian näkökulmista.

Emilia Teerikankaan mukaan seurakunnan kasvatustyö on monen lapsen ja nuoren elämässä tärkeä tekijä päiväkerhosta aikuisuuteen.

– Esimerkiksi onnistunut rippikoulukokemus voi kantaa pitkälle. On hienoa olla kouluttamassa ammattilaisia nuorten maailmaan tekemään töitä nuorten kanssa, hän sanoo.

• Emilia Teerikangas
• Ikä: 42.
• Perhe: puoliso, kolme lasta ja koira.
• Työ: lehtori, Centria-ammattikorkeakoulu.
• Harrastukset: neulominen ja politiikka.
• Luottamustehtävät: Kokkolan kaupunginvaltuuston ja -hallituksen jäsen.
• Lempiruoka: Olen kaikkiruokainen, mutta mieluiten syön kasvisruokaa. Ulkona syödessä Ykspihlajan Pizzatalon pizzat, etenkin kreikkalainen pizza.
• Mielimusiikkisi: Erilaista musiikkia eri tilanteisiin. Sanoitukset ovat minulle tärkeitä, kuuntelen pääsääntöisesti suomenkielistä musiikkia.

Artikkeli Kotikirkosta löytyy aina paikka julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.