– Kaikki toimii, mutta mikään ei toimi kunnolla, Joonas Aarnio kuvailee tämänhetkistä toimintakykyään Jyväskylässä sijaitsevassa palvelutalossa.

– Jalat kantavat sen verran, että sängyn reunalta pystyy nousemaan ylös, ja muutaman kerran olen pystynyt siirtymään itsenäisesti pyörätuoliin, hän kertoo.

Hän syö ja juo itse, ja on pystynyt välillä voitelemaan esimerkiksi leivän. Edistysaskeleet voivat näyttää pieniltä, mutta ovat arjessa merkittäviä.

Aarnion uuden asunnon seinillä on bändijulisteita: Pink Floyd, Deaf Havana, Twenty One Pilots. Hän on opetellut tekemään musiikkia perkussiopadilla ja jalkapallon MM-turnausta hän muistelee lievän harmituksen vallassa, koska omat suosikit putosivat yksi kerrallaan jatkosta.

Aarnio elää mahdollisimman normaalia nuoren miehen elämää, mutta kuntoutus on kovaa työtä: hän käy säännöllisesti fysio- ja toimintaterapiassa sekä kuntosalilla.

– Alussa toiminnot palautuivat itsekseen, mutta nyt mikään ei enää palaudu ilman työtä, Aarnio kuvailee.

Kuntoutus vaatiikin myös mieleltä paljon. Edistyminen on hidasta ja keho tottelee komentoja vaihtelevasti. Samaan aikaan ”pää toimii”, kuten Aarnio asian muotoilee. On väistämätöntä, että muistikuvien, odotusten ja toiveiden muodostama yhtälö törmää päivittäiseen todellisuuteen välillä kipeästi.

Joskus Aarniota turhauttaa sekin, että hänessä ja vastaavasti vammautuneissa nähdään niin helposti pelkkä pyörätuoli tai vamma. Hänkin on sama ihminen kuin ennen vammautumistaan. Hänen päänsä on toiminut koko ajan ihan normaalisti. Onnettomuudessakaan Aarnio ei menettänyt tajuntaansa.

– Onnettomuudesta ei enää jaksaisi koko ajan puhua. Joskus sitä miettii, että tarvitseeko aina kysyä, mitä minulle on käynyt. Kuntoutus on kokopäiväinen työ, eiväthän ihmiset jaksa omista töistäänkään koko aikaa jauhaa, hän huomauttaa.

Turhautuminen on ymmärrettävää. Huomautus pysäyttää. Se saa palvelutaloon valokuvaajan kanssa höyrynneen kirjoittajan myös kyseenalaistamaan itsensä ja koko toimeksiannon mielekkyyden. Sillä vaikka tarkoitus on korostaa Aarnion tahtoa ja kykyä selviytyä, kuntoutua ja jakaa kokemuksiaan vertaistukena toisille, on tällaisessa lehtijutussa lopulta väistämättä kyse myös tirkistelystä. Ja siitä, että me ”tavalliset ihmiset” tahdomme nähdä vaikeasti vammautuneessa positiivisuutta ja valoa yksinkertaisesti siksi, että asia on helpompi kohdata niin. Elämän arvaamattomuuden, epäreiluuden ja särkymisherkkyyden äärelle joutuminen on helpompi käsitellä niin. On mukavampaa, kun vammautunut on hyvällä mielellä.

– On se totta, että välillä positiivisuus tulee tavallaan ulkopuolisten odotuksista. Sitä ajattelee, että muille on parempi, kun puhun positiivisesti, Aarnio myöntää.

Voi olla, että positiivisuus on elämänasenne tai valinta, kuten usein tavataan sanoa. Joonas Aarniota on helppo pitää positiivisuuden suurlähettiläänä: hän ei halua voivotella kohtalonsa epäreiluudella, koska siitä ei olisi mitään hyötyä. Mikä on tapahtunut, on tapahtunut. Aarnio tekee Instagramiin videoita, joiden tarkoitus on tarjota tukea vertaisille ja auttaa toisaalta muita ymmärtämään vammautuneen arkea. Seuraajia hänen tilillään on yli 7 000. Kyseessä ei kuitenkaan ole yksisuuntainen tie, eikä kukaan pysy aina valoisana.

Somenäkyvyyden kautta hän saa itsekin vertaistukea. Aarniokin on käynyt syvällä.

– Ensimmäinen synkempi jakso oli ensimmäisenä jouluna, kun siirryin sairaalahoidosta ja kuntoutusyksiköstä Kyllöön osastolle odottamaan omaa kämppää. Se oli minulle ihan väärä ympäristö. Eikä tilannetta helpottanut palveluasumiseen siirtyminenkään – se on monille vaikea saranavaihe, kun sairaalakupla jää taakse, hän sanoo.

Syy on looginen: kuplassa on helppo uskoa oman, äkisti muuttuneen tilanteen väliaikaisuuteen, siihen, että kyllä tämä tästä ja kohta taas kävellään.

– Sitten kun sairaalasta tullaan kämpille, tulee tosi konkreettiseksi se, että ei selviä ilman apua oikein mistään, hän myöntää.

Synkimmillä hetkillä Aarnio kertoo olleensa toivoton. Elämässä ei ole näyttänyt olevan enää mitään järkeä. Nyt hän on ymmärtänyt, että noistakin tunteista on tärkeä puhua.

– Perheeltä ja kavereilta on tullut viestiä, että ei tarvitse aina olla positiivinen. Että saa sanoa, jos on vaikeaa. Ja olen minä sitä harjoitellut, olen opetellut sanoittamaan huonojakin fiiliksiä.

Tärkeintä on, ettei jää yksin. Aarnio kiittelee ystäviään vuolaasti siitä, miten luontevasti hänet on pidetty mukana porukassa onnettomuuden jälkeen.

– Oli yksikin pokeri-ilta, jona sanoin, että pelatkaa vain, minä katselen sivusta. Kavereiden vastaus oli, että totta kai tulet mukaan pelaamaan. Että laitetaan onnistumaan. Se kuvastaa heidän asennettaan.

Laitetaan onnistumaan. Sanapari tuntuu kuvaavan myös Aarniota itseään – tavoitteet vain ovat maltillisemmat kuin ihan alussa. Silloin hänen oli vielä vaikea ymmärtää, ettei vamma ole väliaikainen. Että toimintakyvyn rajoitukset ovat pysyviä niin kauan, kunnes toisin todistetaan.

– Kyllä minä joskus haluan vielä muuttaa ihan oikeasti omilleni. Mutta asiat tapahtuvat, kun on aika. Nyt paras on tämä, Joonas Aarnio sanoo.

Artikkeli Laitetaan onnistumaan julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Kuinka hyvin suomalaiset osaavat tunnistaa informaatiovaikuttamista?
Kansanvälisten vertailujen mukaan melko hyvin. Uusia vaikuttamisyrityksiä syntyy koko ajan, joten en usko, että kukaan pystyy tunnistamaan tulevaisuuden informaatiovaikuttamismuotoja.

Mistä olet tekoälyn kehityksessä eniten toiveikas ja mistä eniten huolissasi?
Toiveikas olen ehkä ihmisten hallinnan tunteen palaamisesta. Saadaan selville asioita, mutta toisaalta meillä on jo nuoria, jotka ovat tekoälyriippuvaisia. Omien aivojen käyttöön ei enää uskalleta luottaa. Pitää myös tiedostaa, että jokaisen tekoälyn alla on aina jokin arvomaailma, joka ohjaa sen kaikkea toimintaa, huomasimme sitä tai emme.

Kuinka paljon käytät itse tekoälyä?
Olen koko ajan lisää opetteleva käyttäjä. Tällä hetkellä yritän saada monimutkaisista dokumenteista selvää.

Mistä saat vastapainoa työllesi?
Saan vastapainoa rantalentopallosta, jota olen harrastanut viimeiset pari vuotta. Se on tarpeeksi erilaista, eikä pelatessa pysty ajattelemaan työasioita.

Salainen haaveesi?
Jonkinlainen ihmisten kuulumisen kokemus. Haluaisin, että esimerkiksi yliopistolla olisi entistä vähemmän niitä, jotka kokevat itsensä ulkopuoliseksi. Ulkopuolisena on alttiimpi erilaisille ääriajatteluille. Kuulumisen kokemus on ihmiskunnassa ihan perusydin

Artikkeli Toinen todellisuus julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Messu on tilan antaja ja paikka, jossa tunteet saavat olla olemassa, vaikka niiden ei tarvitse olla esillä.

– Se, mikä toisessa maassa on äänekästä iloa tai syvää ulospäin näkyvää murhetta, voi Suomessa olla tyynenä pysyvää sisäistä liikutusta tai kiitollisuuden syvää huokaisua, sanoo kouluttaja ja pappi Henri Järvinen.

Jokaisella kulttuurilla onkin omat rukouksen rytminsä. Vaikka tunteet ovat tulleet mukaan myös suomalaisiin messuihin, on jumalanpalveluselämä monissa muissa maissa paljon tunnepitoisempaa tai värikkäämpää. Anglosaksisissa maissa kirkollinen tunneilmaisu on usein avointa, Afrikassa ja Latinalaisessa Amerikassa kehollista sekä spontaania ja Etelä-Euroopassa emotionaalista ja rikasta.

Järvisen mukaan suomalainen tapa tuntea ei ole kuitenkaan heikompi tai vähäisempi.

– Suomalainen tapa on vain hiljaisempi, ja siksi se tarvitsee niin tilaa kuin herkkyyttä. Juuri tätä messu voi parhaimmillaan olla.

Järvinen työskentelee Kirkon koulutuskeskuksessa jumalanpalveluselämän ja spiritualiteetin kouluttajana. Hän kuvailee Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jumalanpalvelusperinteen tunteiden historiaa mutkikkaaksi, lähes huomaamatta eletyksi tarinaksi. 1800-luvun lopulla tunteisiin alettiin suhtautua varovaisesti vastareaktiona eräiden herätysliikkeiden tunteita korostavaan linjaan. Tunteiden niukkuus ja varovaisuus muovasi sukupolvien hengellistä maisemaa. Messu miellettiin ennen kaikkea hillityksi, kurinalaiseksi ja sisäänpäin kääntyneeksi olemiseksi Jumalan edessä.

– Liian näkyvää tunneilmaisua pelättiin, ja siksi se sysättiin sivuun. Tällä oli pitkä varjo. Moni oppi, että messussa tulee pidättäytyä ja pitää sisäiset liikkeet oman sydämen salassa, ikään kuin tunteet eivät itsessään olisi rukousta.

Järvinen arvioi tämän tradition muuttuneen viime vuosikymmeninä lähes päinvastaiseen suuntaan.

– Nykyinen liturginen ajattelu tunnistaa, ettei ihminen saavu messuun vain järkensä tai oppinsa kanssa. 

Järvisen mukaan jo messun perusrakenteesta voi löytää tunteiden kaaren. Johdanto kokoaa ihmiset yhteen ja asettaa sävyn, joka on lempeä, tervetulleeksi toivottava tai juhliva.

– Synnintunnustus ja armon julistus koskettavat usein syvältä, sillä ne puhuvat ihmisyyden kipupisteistä ja Jumalan rajattomasta vastaanotosta. Raamatun tekstit ja saarna avaavat reittejä oivalluksiin ja toivoon.

Järvinen toteaa ehtoollisen olevan ehkä koko messun emotionaalisin kohta.

– Se on yhteyden ja pyhyyden hetki, johon ihminen saa tulla juuri sellaisena kuin on.

Myös papin toiminnan rytmi, puheen sävy, katse ja kehollisuus – ylipäätään hänen tapansa olla läsnä – muovaavat koko messun tunneilmastoa.

– Pappi ei ole tunteiden ohjaaja, mutta hän on niiden kannattelija: tunnelman paimen, joka luo turvallisuutta ja tilaa.

Musiikkivalinnoista, musiikin tempoista ja tulkinnasta huolehtivalla kanttorilla on yhtä tärkeä vastuu. Järvinen sanoo, että kanttori on luomassa hengellistä maisemaa, jossa ihmiset uskaltavat tuntea. Musiikki onkin messun ehkä voimakkain tunne-elementti ehtoollisen ohella. 

Uruilla ja virsilaululla on vuosisatainen perinne. Järvinen toteaa, että jotkut kaipaavat messuihin pehmeämpää tai rytmisempää musiikkia, ja urkumusiikin luoma sävy voi joskus tuntua heistä jäykältä.

– Urkumusiikkia voi kuitenkin myös tasapainottaa eri ratkaisuilla, kuten kuoroilla, rytmimusiikilla, nykysävellyksillä, lapsikuorolla tai hiljaisilla instrumentaalisilla hetkillä.

Järvisen mukaan musiikissa oleellisinta ei ole tyylilaji vaan se, miten musiikki tukee messun teologiaa ja tunnelmaa.

– Urut on kuitenkin monien mahdollisuuksien soitin. Monipuolinen musiikki ei riko perinnettä, vaan rikastaa sitä.

Järvinen kertoo, että myös kirkon työntekijöiden koulutuksissa nostetaan nykyään aiempaa vahvemmin esiin vuorovaikutteisuuteen ja tunnelman johtamiseen liittyviä näkökulmia.

Järvinen muistuttaa, että karismaattisessa kristillisyydessä tunneilmaisu on ollut aina keskiössä, ja sillä on ollut myös oma teologinen tarkoituksensa. Henkilökohtainen tunne, liikutus tai kokemus on nähty merkkinä elävästä uskosta. Tätä kautta tunne saa teologisen statuksen.

Vastaavasti vapaiden suuntien jumalanpalvelukset ovat usein tunneilmaisultaan luterilaisia jumalanpalveluksia avoimempia ja spontaanimpia.

– Tämä voi houkutella niitä, jotka kaipaavat näkyvämpää tai voimakkaampaa tunnetta osaksi hengellistä kokemusta.

Järvisen mukaan luterilainen teologia ei nosta mitään tunnetilaa hengellisesti toista korkeammaksi. Hiljainen mietiskely, surumielisyys, ilo tai liikutus ovat yhtä kelvollisia tapoja olla Jumalan edessä.

– Teologisessa mielessä luterilainen messuperinne ei perusta hengellisyyttä tunteen intensiteettiin. Siksi karismaattinen tunneilmaisu ei aina istu saumattomasti perinteiseen liturgiaan, vaikka monimuotoisuus on tänä päivänä paljon hyväksytympää.

Järvisen mielestä luterilainen messu voi kuitenkin olla ”syvästi tunteita kantava”, kun sen annetaan olla sitä omilla ehdoillaan – musiikin, hiljaisuuden, sakramentaalisen läsnäolon ja turvallisen ilmapiirin kautta.

– Messu ei ole tunteiden este, vaan pikemminkin niiden astia.

”Yhteisöllisyyden kaipuu näkyy” 

Kouluttaja ja pappi Henri Järvisen mukaan tämän ajan hengellisyydessä näkyy valtava yhteisöllisyyden kaipuu. Ihmiset etsivät paikkoja, joissa saa olla osa jotakin suurempaa ilman suorituspaineita tai tarkkoja rooleja.

– Messu voi olla tällainen tila.

Järvinen toteaa, että monimuotoinen jumalanpalvelus ei tarkoita kaaosta. Sen sijaan jokainen voi liittyä siinä yhteiseen rukoukseen omista lähtökohdistaan käsin. Yhteisöllisyyttä syntyy, kun kenenkään ei tarvitse teeskennellä.

– Kun ihminen kokee olevansa hyväksytty – tunteineen, liikkeineen tai hiljaisuudessa – hän voi liittyä syvemmin siihen pyhään tarinaan, jota messu yhä uudelleen kertoo.

Järvisen mukaan messu voikin näin olla tämän ajan hengellisessä maisemassa yksi harvoista paikoista, joissa yhteys ei rakennu samanlaisuudelle.

– Messu rakentuu jaetulle ihmisyydelle. Seurakunta on syvimmillään yhteisö, joka hengittää yhdessä.

Artikkeli ”Messu ei ole tunteiden este, vaan niiden astia” julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Jyväskylän seurakunnan kasvatustyön papin Johanna Puupposen mukaan kastamaton nuori usein huomaa rippikoulussa kirkon arvojen vastaavan omiaan ja haluaa liittyä tähän yhteisöön. Hän haluaa osallistua konfirmaatioon ja saada juhlan.

– On vaikea arvioida, kuinka hengellisesti nuori perustelee päätöksensä. Kaste on nuorelle oma valinta, johon liittyy syvempää prosessointia. Se näkyy kasteen merkityksen pohtimisena sekä kasteeseen valmistautumisena, Puupponen sanoo.

Rippikoulun yhteydessä kastettujen ja näin kirkkoon liittyneiden nuorten määrä on Puupposen mukaan kasvanut Jyväskylässä merkittävästi viime vuosina. Jyväskylän seurakunnassa on kuluvana vuonna kastettu 59 nuorta. Viime vuonna kastettuja oli 66. Tyttöjä ja poikia on kastettu suurin piirtein saman verran.

Ilmiön taustalla Puupponen näkee sekä rippikoulun vahvana säilyneen suosion että lapsikasteiden vähenemisen. Hänen kokemuksensa on, että kristinuskoon suhtaudutaan myönteisesti ja rippikoulussa käsiteltävät teemat kiinnostavat.

Riparilla koin, että maailma jotenkin kirkastui ja avauduin uusille asioille.

Kastamaton nuori tulee kastettujen ikätoveriensa vanavedessä rippikouluun, kuten Jasmiina Tammilehtokin.

– Riparista oli koulussa puhetta ja monet olivat kuulleet siitä hyviä kokemuksia. Juttelin riparille menosta myös vanhempieni kanssa. Isäni sanoi, että saan riparista varmasti todella hauskoja kokemuksia, Tammilehto kertoo.

Hän osallistui talvella 2026 Jyväskylän seurakunnan taide- ja musiikkiriparille Vesalan leirikeskuksessa. Musiikin kuuntelu ja laulaminen sekä piirtäminen kuuluvat hänen arkeensa kiinteästi.

Rippikoulun opetus oli Tammilehdon mielestä kiinnostavaa ja avasi kristinuskoa eri tavalla kuin koulun oppitunnit. Hän kertoo pohtineensa leirillä myös uskoa.

– En oikein osaa sanoa vielä mitään omasta uskostani. Mutta riparilla koin, että maailma jotenkin kirkastui ja avauduin uusille asioille.

Tammilehto ei ole vielä mukana seurakunnan toiminnassa, mutta harkitsee paria vaihtoehtoa.

– Voisin mennä mukaan messujen musiikkiryhmään. Siitä oli leirillä puhetta. Olen myös miettinyt isoskoulutukseen osallistumista, mutta en tiedä riittääkö siihen aikaa. Lentopalloharkkoja on kolmasti viikossa ja ysiluokalla pitää keskittyä opiskeluun.

Kirkkoon liittyneiden rippikoululaisten määrä on viime vuosina kaksinkertaistunut Suomessa. Kirkkohallituksen tilastojen mukaan vuonna 2025 rippikoulun yhteydessä kirkkoon liittyi 1 634 nuorta, joista 1 353 kastettiin. Rippikoulun kävi yhteensä 48 214 nuorta, 15-vuotiaiden ikäryhmästä noin 72 prosenttia.

Kaikkiaan 1 330 nuorta Jyväskylän seurakunnan alueella on käynyt rippikoulun tänä vuonna. Alueen rippikouluikäisistä määrä on Johanna Puupposen mukaan noin 87 prosenttia. Valtaosa nuorista on osallistunut Jyväskylän seurakunnan järjestämään rippikouluun. Järjestöjen ja muiden seurakuntien rippikoulun on käynyt 157 nuorta.

Rippikoulun voi käydä liittymättä kirkkoon. Silloin ei kasteta eikä osallistuta konfirmaatioon. Nuoren kaste toimitetaan useimmiten omana tapahtumanaan. Jyväskylän seurakunnassa on pohdittu myös yhteisen kastetilaisuuden järjestämistä rippikoululaisille.

Artikkeli Koko paketti yhdellä riparilla julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Opiskelijahaalarit ja niiden merkit ovat olennainen osa yliopisto- ja ammattikorkeakouluopiskelijoiden identiteettiä. Jo haalareiden väri viittaa siihen, mitä alaa asusteen kantaja mahdollisesti opiskelee.

– Minulla on nämä punaiset haalarit, joista voi arvata, että opiskelen luokanopettajaksi. Muutamalla muullakin ainejärjestöllä on sama väri, mutta on kivaa, kun voi jo heti vähän päätellä, millä alalla vastaantuleva saattaa olla, Karhunen tuumaa.

Merkit haalareihin kerätään eri paikoista.

– Niitä saadaan ilmaiseksi erilaisilta messuilta, tai ostetaan kaupoista ja netistä. Joskus niitä voi saada käytettyinä tai niitä vaihdellaan kavereiden kanssa.

Haalareihin ommeltavat merkit voivat Karhusen mukaan kertoa opiskelijasta jotakin pintaa syvemmältä. Ne paljastavat asioita, joista haalareihin sonnustautunut pitää. Jokaisen mieltymyksiä, suosikkipaikkoja ja ainakin joidenkin kohdalla jopa arvoja.

– Minulla on esimerkiksi tämä Argentiinan lippu, joka kielii siitä, että olen asunut maassa ennen kuin tulin Jyväskylään opiskelemaan. Ja toisena maatunnuksena Australian lippu, koska olin siellä kuusi kuukautta opiskelijavaihdossa.

– Merkkiteksti ”Helsinki” kertoo puolestaan siitä, mistä olen alun perin kotoisin. On tavallista, että opiskelijoilta löytyy juuri tällainen oman kotipaikkakunnan merkki.

Haalarimerkit ommellaan itse käsin haalareihin. Ompelukoneen käyttö on siis kielletty.

– Siihen menee aika paljon aikaa, mutta sitä oli kiva tehdä opiskelijakavereiden kanssa.

Karhusen haalareista löytyy viestejä herkuttelusta, humoristisia lausahduksia sekä jopa viittaus uskoon.

– Yksi suosikeistani ovat herkku­approjen merkit. Niitä saa tapahtumasta, jossa kierretään herkuttelemassa kahviloissa, ravintoloissa ja kaupoissa, ostetaan sieltä jotakin 2–3 eurolla ja saadaan passiin leima.

Karhunen on mieltynyt myös vähän harvinaisempaan, säteilevän sähkölampun haalarimerkkiin. Se kertoo hänelle tärkeäksi muodostuneesta Lumina-toiminnasta.

– Kokoonnumme Lumina-porukalla, ekumeenisesti ja avarasti, kerran viikossa yliopistolla tutkimaan kristinuskoa.

– Tämä merkki on siis minulle tärkeä siksi, että se kuvaa arvojani ja uskoani, Karhunen pohtii.

Humoristisempaa osastoa viidennen ja viimeisen lukuvuoden opettajaopiskelijan haalareissa edustaa tunnettu tonnin seteli -meemi, kuva koomikko Heikki Silvennoisen naamasta.

– Silvennoinen on vaan tosi huvittavan näköinen. Ja kun alla on vielä teksti ”positiivisen vuorovaikutuksen ammattilainen”, saa tämä merkki minut aina hyvälle tuulelle.

Myös Jyväskylän seura­kunnalla on erilaisia haalarimerkkejä, joita voi saada palkinnoksi muun muassa opiskelija­tapahtumissa. Merkit on suunnitellut Anni Suuronen.

Artikkeli Paljastava univormu julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Kymmeniä luottamus­henkilövalintoja

Ensimmäisessä kokouksessaan valtuusto valitsee ihmisiä eri tehtäviin. Kokousta ennen ryhmät keskustelevat valinnoista, eikä niistä tavallisesti ole tarvetta kokouksessa äänestää. Valtuusto valitsee kahdeksi vuodeksi puheenjohtajan yleensä vaaleissa eniten ääniä saaneesta ryhmästä. Varapuheenjohtaja valitaan yleensä kolmanneksi eniten ääniä saaneesta ryhmästä.

Valtuusto valitsee kaksivuotiskaudeksi 12-jäsenisen kirkkoneuvoston, joka johtaa seurakunnan toimintaa ja valmistelee ja toimeenpanee kirkkovaltuuston päätökset. Kirkkoneuvoston puheenjohtajana toimii kirkkoherra ja varapuheenjohtajan valtuusto valitsee tavallisesti vaaleissa toiseksi eniten ääniä saaneesta ryhmästä.

Valtuusto valitsee myös jäsenet neljään aluejohtokuntaan ja muihin johtokuntiin.

Toimintastrategia

Kirkkovaltuusto saa vuoden alussa käsiteltäväkseen seurakunnan uuden toimintastrategian, jota valmistellaan syksyn aikana. Nykyinen kirkkovaltuusto antaa strategialuonnoksesta lausunnon ja sen hyväksyy uusi kirkkovaltuusto kevään 2027 aikana. Strategiassa luodaan suuntaviivat seurakunnan toiminnalle vuosiksi 2027–2032.

Kiinteistöstrategia

Seurakunnan uutta kiinteistöstrategiaa valmistellaan syksyllä ja se ehtinee nykyisen kirkkovaltuuston hyväksyttäväksi. Uusi kirkkovaltuusto tekee kaudellaan päätöksiä sen pohjalta.

Strategia sisältää suuntaviivoja päätöksille toimitiloista ja kiinteistöistä: mistä luovutaan, mitä säilytetään ja mitä korjataan. Siinä käsitellään myös kiinteistöjä, joista luopuminen ei ole onnistunut sekä seurakuntaliitoksien yhteydessä tulleita kiinteistöjä. Lisäksi käsitellään sellaisia vuokrattuja tiloja, joiden vuokrasopimukset ovat lähivuosina päättymässä, kuten Kirkkopuiston Silmu, Sepän Kipinä ja Reimarin toimistotilat. Joutsa-Leivonmäen lähikirkkoalueen toimitiloihin etsitään myös ratkaisua.

Vuosittaiset päätökset

Kirkkovaltuusto hyväksyy vuosittain seurakunnan toiminta- ja taloussuunnitelman ja tilinpäätöksen sekä päättää kirkollisverosta. Kirkollisveroprosentti on Jyväskylässä ollut vuodesta 2012 lähtien 1,45.

Metsäsuunnitelma vuosille 2027–2036

Kirkkoneuvosto hyväksyi keväällä 2026 seurakunnan metsäomaisuutta koskevan metsästrategian vuosille 2026–2035. Sen linjausten pohjalta laaditaan syksyllä metsäsuunnitelma vuosille 2027–2036. Suunnitelma tulee valtuuston hyväksyttäväksi vuoden 2027 alkupuolella.

Hautausmaiden käyttösuunnitelma ja hautausmaakaavat

Hautausmaiden käyttösuunnitelman ja hautausmaakaavojen päivitystyö seurakuntaliitoksen jälkeen on käynnistynyt. Niiden hyväksyntä tulee valtuuston käsiteltäväksi kevätkaudella 2027.

Korotuksia hauta­maksuihin?

Hautapaikka- ja hautauspalvelumaksuihin saattaa lähivuosina tulla korotuksia riippuen yhteiskunnallisiin tehtäviin kohdennetun valtionrahoituksen leikkauksista. Hautamaksuista päättää kirkkovaltuusto ja hautauspalvelumaksuista kiinteistö- ja hautaustoimen johtokunta. Viimeksi hautapaikka- ja hautauspalvelumaksut kallistuivat Jyväskylässä vuoden 2026 alussa.

Uusia virkoja ja henkilö­valintoja

Henkilöstösuunnitelman mukaan vuonna 2027 perustetaan diakonin virka. Tämä ei lisää virkojen määrää vaan on osa henkilöstörakenteen muutosta. Kirkkovaltuusto päättää myös virkojen nimikkeiden ja kelpoisuusehtojen muutoksista. Uusien virkojen perustamisia tai muutoksia saattaa tulla lisää kauden aikana.
Kirkkoneuvosto tai kirkkovaltuusto valitsee syksyn aikana kaksi johtavaa pappia. Muita johtavien viranhaltijoiden valintoja ei ole tällä hetkellä tiedossa.

Investointeja

Seurakunnan suurimmat ajankohtaiset investointihankkeet on hyväksynyt nykyinen kirkkovaltuusto. Kaupunginkirkon 5,2 miljoonan euron remontin on määrä valmistua vuodeksi 2028.

Mäntykankaan hautausmaan tekniseen peruskorjaukseen sekä pääportin ja kolumbaarion kunnostuksiin on budjetoitu kokonaisuudessaan 6,1 miljoonaa euroa ja uuteen krematorio­hankkeeseen 6,65 miljoonaa euroa.

Mäntykankaan hautausmaan tekninen peruskorjaus sekä muut siihen liittyvät työt alkavat tänä syksynä ja jatkuvat vuoden 2027 loppupuolelle. Nykyinen kirkkovaltuusto hyväksyy hankkeen kustannusosuuden ensi vuodelle. Kustannukset tulevat pienenemään alustavasta kustannusarviosta. Krematoriohankkeen suunniteltu toteutusvuosi on 2028. Uusi kirkkovaltuusto hyväksyy vuoden 2027 syksyllä tarkentuneen kustannusarvion tästä hankkeesta.

Yllätyksiä?

Kirkkovaltuuston käsiteltäväksi voi kauden aikana tulla myös yllättäviä asioita. Yleensä ne liittyvät johtavien viranhaltijoiden siirtymiseen muihin tehtäviin ja sen seurauksena tapahtuviin rekrytointeihin. Tuomiokapituli, kirkolliskokous tai keväällä valittava eduskunta voi myös tehdä päätöksiä, jotka edellyttävät paikallisseurakunnissa kirkkovaltuuston ratkaisuja. Valtuusto voi myös itse tehdä aloitteita.
Tällä hetkellä ei ole tiedossa uusia seurakuntaliitoksia. Aloite mahdollisiin seurakuntaliitosselvityksiin tulee Lapuan hiippakunnan tuomiokapitulilta.

Juttua varten on haastateltu henkilöstöjohtaja Anu Hanhista, kiinteistöpäällikkö Raino Holappaa, kirkkovaltuuston puheenjohtaja Liisa Kuparista, hautaustoimen päällikkö Tuija Pajusta, kirkkoherra Paulus Pikkaraista ja hallinnon asiantuntija Eija Seurasta.  

Artikkeli Hei kirkkovaltuusto, mitä sinä teet? julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Ajattelen, että erityisen
tärkeää on kuunnella
tarkasti, millaisia ajatuksia
tai kysymyksiä nuorilla on
uskoon ja elämään liittyen.

Urheilu tuli tärkeäksi osaksi elämää jo varhain.

– Jo alakoulun ensimmäisestä luokasta alkaen vietin lähes kaiken vapaa-aikani juosten jalkapallon perässä, kuvaa Pikkarainen elinikäisen futiskipinän syttymistä.

Seurakunnasta tuli jo nuoruusvuosina tärkeä.

– Sain Muuramen seurakunnan nuorten toiminnasta paitsi elinikäisiä ystäviä, myös tunteen kuulumisesta kivaan joukkoon. Muuramen silloisesta seurakuntapastorista ja nykyisestä kirkkoherrasta Heikki Myllykoskesta tuli myös pappisesikuvani.

– Katselen niitä vuosia taaksepäin, niin ikään Muuramen lukion oppilaana, erityisellä lämmöllä. Koen, että sain kotiseudullani kasvaa kohti aikuisuutta toiveikkaassa ja valoisassa ilmapiirissä.

Ajatus teologian opinnoista nousi sekin esille nuorena. Aluksi kiinnostus suuntautui enemmän teologiaa kohtaan tieteenä, ei niinkään vielä pappeuteen tai käytännön toimintaan seurakunnassa.

– Muistan, että ajatus teologisesta pyöri ensimmäisiä kertaa mielessäni lukiossa ollessani. Hain ylioppilaskirjoitusten jälkeen lukemaan teologiseen Helsingin yliopistoon, vaikkakin ensisijainen kiinnostuksen kohteeni oli vielä tuolloin Uuden testamentin tutkimus.

Opiskeluvuosiensa aikana Muuramesta maailmalle lähtenyt nuori mies kiersi töissä kesäteologina ja harjoittelijana useassa seurakunnassa, muun muassa Järvenpäässä, Lahdessa ja Kangasalla.

– Halusin tietoisesti nähdä erilaisia seurakuntia eri puolilla Suomea. Minua kiinnosti, miten niissä toimitaan ja millaista elämää noilla paikkakunnilla eletään.

– Näiden pestien aikana minulle sitten vahvistui lopullisesti myös ajatus papiksi ryhtymisestä.

Taloudellisten
vaikeuksien lisäksi
yhä useampi kokee
yksinäisyyttä tai
toivottomuutta.
Näihin on löydettävä
oikeita tapoja tukea
ihmisiä.

Pappisvihkimyksensä Pikkarainen vastaanotti Helsingin Mikaelin seurakunnassa ja siellä työskentelynsä jälkeen hän päätyi ensimmäiseen vakinaiseen virkaansa, Oulun lähelle Kempeleeseen.

Vuosiin Pohjois-Pohjanmaalla liittyy myös hetkellinen hyppäys pois kirkollisista ympyröistä. Pikkarainen oli nuoruusvuosina ja opiskeluaikana tehnyt pätkätöitä esimerkiksi kiuastehtaalla ja kaupan kassalla, mutta nyt
hän pääsi yhdistämään työn ja harrastuksen.

Vuoden virkavapauden aikana hän työskenteli jalkapalloseura AC Oulun markkinointipäällikkönä.

– Se oli todella opettavainen, silmiä avaava vuosi. Koko urheiluseuran tulevaisuus oli tuolloin vaakalaudalla. Meitä palkattuja työntekijöitäkin oli vain kaksi.

Markkinointipäällikkö saattoi esimerkiksi löytää itsensä keräämästä seuralle rahaa konserttisalin narikkamikkona yhdessä toiminnanjohtajan kanssa – ja saipa hän tutustua myös suomifutiksen legendaarisiin hahmoihin, kuten ex-maajoukkuefutari Mika ”Nure” Nurmelaan.

– Urheiluseurassa työskenteleminen auttoi näkemään miten hyvin meillä seurakunnissa työt ja vastuut on järjestetty. Samalla sen pestin aikana heräsi halu opiskella johtajuutta.

Seitsemän Kempeleen vuoden jälkeen Pikkarainen palasi vuonna 2018 perheineen kotiseudulleen. Ensin hän työskenteli Jyväskylän seurakunnan Huhtasuon aluekappalaisena, sitten virkavapaallaan Keuruun ja Multian vt. kirkkoherrana ja tämän jälkeen Jyväskylän seurakunnan Keskustan alueen
johtavana pappina.

Nyt Pikkaraisen päivät täyttyvät paitsi töistä, myös perheenisän ruuhkavuosista ja urheiluharrastuksesta. Perheeseen kuuluvat vaimon lisäksi kolme 2–9-vuotiasta lasta.

Pikkaraiset asuvat omakotitalossa Jyväskylässä. Heillä on Kuopion eteläpuolella mökki, jonne Paulus ei ole juossut, ”ei ainakaan vielä”.

Kirkkoherra kertoo, että juoksemiseen liittyvän fyysisen kivun kestäminen auttaa säilyttämään toimintakyvyn haasteissa ja vaikeissa tilanteissa, joita elämässä tulee väkisinkin vastaan.

Juoksemisen aikana hän myös jäsentelee ajatuksia.

– Tämä on fyysisen liikunnan lisäksi oikeastaan myös osa henkistä palautumista.

– Ja samalla tähän pätee porttiteoria. Matkat tuppaavat aina pitenemään ja itsensä haastamisen halu aina vain kasvaa.

Pian Paulus Pikkarainen on Suomen suurimman seurakunnan kirkkoherra. Koon lisäksi seurakunta on myös maantieteellisesti hajanainen. Hiljattain siihen liittyivät vielä Toivakan ja Joutsan seurakunnat.

Pikkaraisen mukaan koko ja maantiede ovat haaste, mutteivät este.

– Tietenkin olen hieman puolueellinen sanomaan tätä, mutta minusta meillä on aivan upea seurakunta. Yli 300 motivoitunutta ja taitavaa työntekijää sekä 95 0000 jäsentä, jotka haluavat olla osa tätä yhteisöä ja rakentaa parempaa huomista, syyskuussa kirkkoherrana aloittava Pikkarainen hehkuttaa.

– Yhdessä me pidämme Jumalan valtakunnan sanomaa vahvasti esillä.

Pikkarainen myöntää, että erityispiirteet tuovat seurakunnan johtamiseen ja toimintaan mausteensa.

– Mutta vaikka olemme jäsenmäärältä ja alueellisesti suuria, olemme mielestäni kuitenkin onnistuneet rakentamaan hyvän organisaation ja toimintakulttuurin, jossa erilaiset toimintaympäristöt tulevat huomioiduiksi.

Tällä Pikkarainen selventää tarkoittavansa sitä, että vaikka seurakuntaa johdetaan yhdestä paikasta, eri alueilla saa olla omia erityispiirteitään ja toimintatapojaan.

– Niitä ei ole tarkoitus lähteä suitsimaan, vaan tarkoitus on kannustaa jatkamaan hyväksi koetuilla tavoilla.

– Tärkeintä kuitenkin on, että seurakuntalaiset voivat samaistua siihen paikalliseen seurakuntayhteisöön, joka heillä on aina ollut lähellään.

Tulevaisuuden haasteet ovat Jyväskylän seurakunnassa samanlaisia kuin monella muullakin evankelis-luterilaisen kirkon seurakunnalla.

– On fakta, että taloudellinen tilanne heikkenee, ja jäsenmäärän yhä laskiessa
toimintaa on hiljalleen sopeutettava. Se haastaa kysymään, mikä toiminnassamme on se tärkein ydin, jonka ainakin haluamme säilyttää.

– Laajan ja arvokkaan kiinteistökannan ylläpito haastaa myös meidän talouttamme nyt ja tulevina vuosina.

Yleisennusteena on edelleen kirkon jäsenmäärän väheneminen hiljalleen, mutta toisaalta viime vuodet ovat tuoneet esiin myös toisenlaisia, yllättäviäkin trendejä. Etenkin nuorten miesten on jopa yliopistollisissa tutkimuksissa havaittu kiinnostuneen uudelleen kristinuskosta.

Mitä seurakunnan pitäisi tehdä, jotta tähän hengelliseen etsintään vastattaisiin oikein?

– Ajattelen, että erityisen tärkeää on kuunnella tarkasti, millaisia ajatuksia tai kysymyksiä nuorilla on uskoon ja elämään liittyen. Tutkimusten mukaan vaikuttaa siltä, että hengelliselle etsinnälle on nimittäin monia erilaisia syitä.

Pikkaraisen mukaan seurakunnan on tärkeää kohdata jokainen nuori ja hänen tilanteensa tapauskohtaisesti.

– Ja samalla täytyy todeta, että ilokseni olen huomannut esimerkiksi Kaupunginkirkon tavalliseen sunnuntaimessuun löytäneen viime aikoina yhä useamman nuoren ja nuoren aikuisen.

Sopeuttaminen on päivän sana myös yhteiskunnassa. Valtion säästötalkoot ovat yksi puoli, jotka näkyvät herkästi seurakunnan diakoniatyössä.

– Ihmisten taloudelliset haasteet heijastuvat diakoniaan esimerkiksi siten, että seurakunnan diakoniatyön avustusmäärät ovat nousseet jo useamman vuoden ajan, noin kymmenen prosenttia vuodessa.

– Ihmisillä on huolta paitsi työttömyydestä, myös esimerkiksi kohtuuhintaisesta asumisesta ja elinkustannusten noususta. Taloudellisten vaikeuksien lisäksi yhä useampi kokee yksinäisyyttä tai toivottomuutta. Näihin on löydettävä oikeita tapoja tukea ihmisiä.

”Pääsiäisaamun tyhjä hauta on kristinuskon alkuräjähdys”

Paulus Pikkarainen, mikä on kristillisen uskon ydin?

– Kyllä se on Jeesuksen ylösnousemus. Pääsiäisaamun tyhjä hauta on kristinuskon alkuräjähdys, joka antaa merkityksen koko uskollemme, Pikkarainen kiteyttää.

– Ja ennen kaikkea tuo ylösnousemus kertoo toivosta. Toivo ulottuu sekä arkeen että elämään kuoleman jälkeen. Jeesuksen ylösnousemuksella on toisin
sanoen hengellinen ja maallinen ulottuvuus yhtä aikaa.

Entä mitkä ovat kirkon ja seurakunnan ydintehtäviä?

– Olennaista on välittää ihmisille Jumalan rakkautta sanoin ja teoin. Tarvitsemme sekä avointa puhetta hyvästä Jumalasta, että rohkeaa valmiutta
auttaa hädänalaisia.

Ultrajuoksu on kestävyysjuoksun kuningaslaji

Paulus Pikkaraisen harrastamalla ultrajuoksulla tarkoitetaan yleensä kaikkia maratonia pidempiä juoksumatkoja. Ultrajuoksu on toisin sanoen pitkien juoksumatkojen eräänlainen äärimmäinen rankkuustesti, kestävyysjuoksun kuningaslaji.

Tuleva kirkkoherra kertoo repäisseensä menemään esimerkiksi jokin aika sitten Rukalla sadan mailin kisassa noin 172 kilometriä.

– Ja kun eksyin metsään, tuli vielä kuusi extrakilometriä lisääkin, hän naurahtaa.

– Harvoin ennen juoksemaan lähtöä tai sen aikanakaan on olo, että ”onpa kiva lähteä tai olla lenkillä”. Mutta suorituksen jälkeen tulee palkinto hyvän olon muodossa ja juokseminen heijastuu positiivisesti koko elämään.

Artikkeli Pappi, isä, juoksija julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Mika Lahtinen on kokenut bibliodraamaohjaaja, joka on ohjannut lukuisia tiimejä ja pienryhmiä. Oletko jyvällä? -musikaali on mittakaavaltaan uudenlainen ohjaustyö Lahtisellekin. Jyväskylän seurakunnan ja yhteistyökumppaneiden suursatsausta on tekemässä lähes 80 näyttelijää, tanssijaa, kuorolaista, muusikkoa ja avustajaa.

– Isojen massojen ohjaaminen on minulle uutta. On rikkautta tutustua uusiin ihmisiin ja toimia yhdessä. Se ei ole pelkästään taiteen ja musikaalin ohjaamista, vaan myös yhdessä olemisen ohjaamista ja opettelemista.
Tarvitaan paljon kokoontumisia ja keskusteluja, läsnäolon ja kuuntelemisen opettelua, Lahtinen sanoo.

– Yhteisen luomistyön ohjaaminen tuntuu lahjalta. Tässä ajassa on innostavaa luoda jotakin mukavaa ja sykähdyttävää.

Siiri Luukkainen, 13, on mukana musikaalissa sekä puheroolissa koululaisena että tanssijana.

– Musiikinopettaja oli laittanut Palokka-ryhmään ilmoituksen musikaalista. Hain innoissani mukaan.

Luukkainen harrastaa pianonsoittoa ja tanssia. Kokemusta on kertynyt koulun näytelmistä ja tanssiesityksistä, mutta näin suuressa teatterituotannossa Luukkainen ei ole aiemmin ollut mukana.

– Täällä on kiva porukka, paljon erilaisia ja eri-ikäisiä ihmisiä. Mukavinta on yhteishenki. Harjoituksissa on aina tosi hauskaa, hän kertoo.

Koulumaailmaan sijoittuvan musikaalin keskeisiä teemoja ovat sovinto, yhteys ja rukous. Teemoista on keskusteltu myös porukalla. Heti ensimmäisissä harjoituksissa käytiin läpi periaatteita, joilla musikaalin luominen onnistuu.

– Keskeiset jutut olivat, että kannustamme ja iloitsemme toisistamme, kuuntelemme ohjeita, emme kiusaa, emmekä jätä ketään yksin. Lapsille on tosi tärkeää, että ketään ei kiusata. Jokainen saa olla juuri sellainen kuin on, Mika Lahtinen kertoo.

– Lapsilla on kyky pohdiskella elämän isoja asioita kuten ystävyyttä, yksinäisyyttä ja myös rukousta ja hengellisiä asioita. Lapsilla voi olla paljon viisautta annettavaan, Lahtinen muistuttaa.

Koulukiusaamista käsitellään musikaalissa ystävyyden ja toivon näkökulmasta.

– Keskeistä on, miten koululaiset yhdessä aikuisten kanssa voisivat olla rakentamassa sovintoa ja yhteistä unelmien ja toiveiden koulua.

Musikaalia on harjoiteltu tiivistii kevään ajan työpajoissa omissa ryhmissä. Kerran kuussa on kokoonnuttu yhteen käymään esitystä läpi koko porukalla. Kesätauon jälkeen harjoitukset jatkuvat elokuussa.

– Vielä voi tulla mukaan, jos mieli tekee. Etenkin kuorossa ja avustavissa rooleissa on paikkoja auki, Lahtinen vihjaa.

Musikaalin esitykset ovat marraskuussa Jyväskylän helluntaiseurakunnan tapahtumakeskus Helmissä. Lipunmyynti aukeaa elokuussa.

– Tulossa on upea musikaali, joka tempaa varmasti mukaansa. Esityksessä on hienoja joukkokohtauksia, koskettavia koululaistarinoita ja uutta musiikkia, vahvana myös rukouksen, toivon ja ilon aiheita. Sitä kannattaa tulla hämmästelemään, Lahtinen vinkkaa.

Kuoroon voi ilmoittautua Jenni Jurvalle sähköpostilla jenni.jurva@evl.fi. Aputehtäviin löytyy ilmoittautumislinkki osoitteessa jyvaskylanseurakunta.fi/oletko-jyvalla. Lipunmyynti aukeaa elokuun puolivälissä. Tarkemmat tiedot jyvaskylanseurakunta.fi.

Artikkeli ”Innostavaa luoda jotakin sykähdyttävää” julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Tiesitkö?

Nuorten vaikuttajaryhmään kuuluvat Isabel Diken ja Essi
Poikolaisen lisäksi:

Eikka Eronen, Palokan lähikirkkoalue, nuorten edustaja yhteisen seurakuntatyön johtokunnassa

Peppi Juntunen, Huhtasuon lähikirkkoalue, nuorten edustaja kirkkoneuvostossa, kiinteistö- ja hautaustoimen johtokunnassa sekä Lehtisaaren työryhmässä

Kerttu Keränen, Kaupungin lähikirkkoalue

Roni Korteikko, Keljonkankaan lähikirkkoalue

Linnea Matilainen, Kortepohjan lähikirkkoalue, nuorten vaikuttajaryhmän
puheenjohtaja, kirkon nuorten aikuisten vaikuttajaryhmän edustaja

Vili Niskanen, Säynätsalon lähikirkkoalue, nuorten edustaja yhteisen seurakuntatyön johtokunnassa ja kiinteistö- ja hautaustoimen johtokunnassa

Sonja Paljakka, Tikkakosken lähikirkkoalue

Aada Pesonen, Keltinmäen lähikirkkoalue, nuorten vaikuttajaryhmän sihteeri

Tuomas Rantalaiho, Korpilahden lähikirkkoalue

Aleksi Virfvell, Vaajakosken lähikirkkoalue

Helinä Viro, Joutsa-Leivonmäen lähikirkkoalue

Artikkeli Nuorten äänellä julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Sait paljon huomiota Liekinheitin-jumppavideosta, jossa ohjaat vesijumppaa
Suomen euroviisukappaleen tahtiin.
Yllättikö suosio sinut?
Kyllä se vähän yllätti. Tiesin, että tapa, jolla
jumpan vedin ja heittäydyin
mukaan, voi herättää mielipiteitä.

Olet saanut asiakkailtasi nimen liikunta-artisti. Miltä se kuulostaa?
Se kuulostaa tosi hyvältä ja olenkin ottanut sen itselleni käyttöön. Haluan, että liikuntahetki on enemmän elämys kuin ohjaus. Artisti-termi
kuvaa tätä aika hyvin. Muiden artistien tapaan, haluan tuottaa elämyksiä. Minä vain teen sitä liikunnan kautta.

Mikä on yleisin tekosyy, jonka olet kuullut, jos joku ei halua liikkua?
Yleensä sanotaan, että ei ole aikaa tai on kiireitä. Olen työskennellyt paljon 30–50-vuotiaiden naisten sekä elämäntapamuutosta kaipaavien asiakkaiden kanssa. Moni laittaa muut itsensä edelle, vaikka kaiken pitäisi lähteä ensin itsestä ennen kuin voi huolehtia muista.

Mitä liikuntaryhmiä ohjaat?
Ohjaan pääsääntöisesti eläkeläisryhmiä, kuntosali- ja vesijumpparyhmiä
sekä annan uimaopetusta. Yrittäjänä vedän treeniryhmiä ja teen
valmennuksia.

Haluat laittaa myös itsesi likoon ohjatessasi muita?
Ohjatessani laitan itseni fyysisesti ja henkisesti todella koville. Jostain
tulee se into heittäytyä. Se ottaa, mutta myös antaa todella paljon.

Miten motivoit ihmisiä, joita liikunta ei lähtökohtaisesti kiinnosta?
Ensin selvitetään taustatekijät, ja mistä motivaation puute johtuu. Lähdetään liikkeelle pienin askelin. Mikä voisi tuoda iloa arkeen? Ikääntyessä meidän on pakko huolehtia voimantuotosta. Se lähtee ensimmäisenä kehosta.

Olet sanonut, että haluat muuttaa käsitystä monista
liikuntalajeista. Millaisia ennakkoluuloja ihmisillä on?
Joidenkin liikuntalajien harrastamisesta on tehty liian vakavaa. Esimerkiksi
vesijumpasta monella on käsitys, että käydään vähän kevyesti
jumppaamassa. Se on kuitenkin yksi siisteimpiä liikuntamuotoja,
josta voi saada todella hauskaa. Vesi itsessään on ihmisille ilon lähde,
ja kun siihen yhdistetään musiikki, siitä voi saada irti vaikka mitä.

Mistä palosi liikuntaan on lähtöisin?
Pikkupojasta asti olen liikkunut pallon perässä päivät pitkät. Yläasteella
jo mietin, että enhän mä osaa mitään muuta kuin liikkua. Se oli ykkösjuttu ja nautin siitä. Mietin, voisiko liikunnasta tehdä ammatin ja tässä sitä ollaan.

Aamuveryttely vai iltalenkki?
Iltalenkki. Olen enemmän iltaihminen.

Mitä kesääsi kuuluu?
Varmaan lomailen, teen treenejä ja liikun itse monipuolisesti ulkona. Nautin kesästä, se on parasta aikaa.

Artikkeli Jumppaava ilontuoja julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.