Sairaalassa ollaan päivittäin tekemisissä elämän ja kuoleman kanssa. Surun, kivun ja kärsimyksen ohella siellä koetaan paljon iloa ja toivoa. Miten hengellisyys näkyy sairaalapapin, kätilön ja lääkärin arjessa?
Sairaalapappi Katriina Ilvesmäen huone Palokan terveyskeskussairaalassa on osasto 1:n tuntumassa, mutta useimmiten hänet löytää osastolta – potilaiden tai hoitajien kanssa keskustelemasta, hartautta tai ehtoollishetkeä valmistelemasta.
– Olen tosi kiitollinen siitä, että kirkolla on mahdollisuus olla sairaalassa läsnä. Seurakunnan työntekijänä haluan tuoda toivoa kärsimyksen keskelle.
Palokassa hoidetaan monisairaita potilaita. Hoito on pääsääntöisesti lyhytaikaista ja kuntouttavaa, mutta hoidettavana on myös saattohoitovaiheen potilaita. Ilvesmäki käy tapaamassa potilaita, jos he ovat sitä toivoneet. Jos potilaalla on mielen päällä asia, jonka hän haluaa jakaa, Ilvesmäki kuuntelee. Rukous on läsnä monessa kohtaamisessa, asioita viedään yhdessä suurempiin käsiin.
Uskon määrää tai oppisuuntia ei tiedustella. Ilvesmäki palvelee myös eri kirkkokuntaan kuuluvia ja kirkkoon kuulumattomia.
– Jokaisella on oma vakaumus, eikä sairaalapapilla ole minkäänlaista pyrkimystä muuttaa sitä. Pyrin kohtaamisissa hienotunteisuuteen ja keskinäiseen kunnioitukseen. Papin kanssa voi jakaa myös epäilyksen tunteita. Vaikka tuntuisi, että oma usko on aika heiveröinen, se ei estä turvautumasta Jumalaan.
Kaikki tapahtuu potilaan ehdoilla. Hän päättää, mistä puhutaan. Jos puhutaan. Toisinaan ollaan vain hiljaa, joskus sanoja ei tunnu edes olevan.
– Kärsimys jauhaa ihmisen sellaiseksi, että hän ei jaksa edes nauraa. Tämä työ on rinnalla kulkemista ja taakkojen jakamista, Ilvesmäki toteaa.
Keskussairaalassa kätilönä toimiva Helena Tedder rientää haastatteluun koulutuksesta, jossa on opeteltu hieromista. Se on yksi keino tukea ja auttaa synnyttäjää.
– Pyrimme ohjaamaan äitejä löytämään itsestään keinoja kivun lievittämiseen ja synnytyksen edistämiseen. Rohkaisemme synnyttäjiä tunteiden ilmaisuun. Salissa saa huutaa, kiroilla, olla hiljaa, nauraa, itkeä, kuunnella musiikkia, rukoilla kielillä. Me olemme tottuneet kaikkeen, hän kertoo.
Kätilö kannustaa synnytyksessä sekä äitiä että isää.
– Kyselemme äidin toiveita ja tarpeita etukäteen ja pyrimme vastaamaan näihin. Kehumme ja tsemppaamme häntä jaksamaan. Isälle tapaamme korostaa, että vaikka hän ei voi viedä vaimonsa kipua pois, hänen läsnäolonsa on todella tärkeää. On ihana hetki, kun saa nostaa vastasyntyneen vaippasillaan isän lämpimälle iholle.
Synnytyssalissa hengellisyys näkyy Tedderin mukaan harvoin.
– Muista kulttuureista tulevat synnyttäjät harjoittavat uskontoaan usein avoimemmin kuin suomalaiset. Meille kätilöille hengellisyys on äidin rinnalla kulkemista, tukemista ja kunnioittamista. Tuli hän mistä taustasta tahansa.
Surullisimpia hetkiä kätilön työssä on se, kun lapsi on kuollut kohtuun. Äiti joutuu kuitenkin synnyttämään lapsen normaalisti.
– Näissä tilanteissa ei yleensä tarvita sanoja, vain läsnäoloa. Rohkaisemme vanhempia katsomaan kuollutta lastaan ja pitämään häntä sylissä. Tarjoamme heille myös mahdollisuutta keskustella sairaalapapin kanssa.
Emma Honkanen toimii Jyväskylän kotisairaalan lääkärinä. Sairaanhoitopiirin ja kaupungin yhteinen kotisairaala tarjoaa ympärivuorokautista sairaalatasoista hoitoa potilaan omassa kodissa. Honkanen tekee kotikäyntejä yksin tai hoitajan kanssa. Valtaosa kotisairaalan potilaista sairastaa lyhytaikaisia ja paranevia sairauksia. Neljäsosa potilaista on kotisairaalassa saattohoidossa.
Saattohoitopotilaiden kohtaamisessa Honkanen pitää tärkeänä kuuntelemista, empaattisuutta ja turvallisuuden tunteen luomista.
– Kaikkein tärkeintä on saada potilas ymmärtämään, että vaikka mitään ei ole tehtävissä, on silti vielä paljon tehtävää. Oloa voidaan helpottaa pienilläkin asioilla. Jokainen saattohoitopotilas on erilainen, joten heidät tulee kohdata yksilöinä.
Hengellisyys ei juurikaan näy Honkasen työssä. Joskus hän pohtii potilaiden kanssa sitä, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu. Jos hän arvelee potilaalla olevan hengellisen keskustelun tarvetta, hän tarjoaa herkästi sairaalapapin apua.
Honkanen kertoo, että ihmisestä näkee, kun hän alkaa olla lähellä kuolemaa.
– En osaa sanoa, näkeekö sen katseessa, eleissä, sanoissa vai missä, mutta kuoleman läsnäolon jotenkin aistii ja tuntee. Se ei yleensä ole huono tunne, vaan rauhoittava ja helpottava. Kuoleman lähestyessä ja sen jälkeen potilaiden kotona on usein harras tunnelma. Tunteita on paljon. Surun lisäksi näkee paljon lämpöä, toivoa, uskoa ja rakkautta.
Jaa artikkeli: